Elämä on matka - ja sehän jatkuu

Olen todella suurin ponnistuksin edennyt tähän pisteeseen: vastaamaan Pekan kutsuun kirjoittaa blogia. Tämä on osittain ainakin kokeilu, koska liikun todella epävarmasti tällä alueelle. En saa puhelimitsekaan apua, sillä kännykän näyttöruutuun ilmestyi tunti sitten lause: Sim-kortti hylätty. Mitähän sekin tarkoittanee? Ainakin sitä, että puhelimella ei voi soittaa.

Blogi-kirjoitteluuni on paineita: olin kuun vaihteessa Vihannissa torstaista tiistaihin eli runsaat viisi päivää. Ensin osallistuin Verkasalojen puuhaleirille, jota vetivät todella ansiokkaasti opettajat Eija Hanhineva ja Minna-Mari Myllykangas. Ensimmäinen puuhaleiri oli vuosi sitten, vetäjinä silloinkin Eija ja Minna-Mari. Koska minulla ei ole kokemusta edellisen kesän leiristä kehuskelen vain tätä 31.7.2008 alkanutta, joka pidettiin kuten edellinenkin Uhtuan kantissa ja sen ympäristössä kotiseutukeskuksessa.

Eijan ja Minna-Marin puheista ymmärsin, että tämän kesäinen leiri erosi edukseen edellisestä siinä, että ohjelma oli vapaampaa. Keskusteluun jäi myös aikaa. Seuraavia leirejä silmällä pitäen tämä kannattaa pitää mielessä. Osanottajia oli runsas kymmenkunta. Tällaisten tapahtumien tarkoituksena on päästä irrottautumaan arjen rutiinista. Minä ainakin unohdin Roihuvuoressa odottavat työt ja tehtävät ja mahdolliset ongelmatkin.

Minulla oli leirillä mukanani pojan tyttäreni Siiri-Matilda Mahdaleena, joka haluaa että kutsun häntä Ruusuksi. Tyttö täyttää itsenäisyyspäivän aikoihin neljä vuotta ja hän oli puuhaleiriläisitä nuorin. Yhdessä vaiheessa serkkuni Sirkan tytär Raija lupasi ilmestyä Uhtuan kanttiin vielä nuoremman pojantyttärensä Petran kanssa, mutta heitä ei koskaan aikomuksista huolimatta näkynyt siellä. Ruusu-Matildaa ikä ei leirillä haitannut. Ihmettelin todella, miten tyttö sopeutui niin hyvin vanhempien (vanhin 12 vuotta) joukkoon. Ei siinä isoäitiä tarvittu! Minna-Marin kaksi nuorimmaista Marjo,12, ja Ippe (Eeva-Leena), 9, sekä Eija Hanhinevan tyttärentytär Heini,8, tuntuivat olevan todellisia pienten lasten käsittelijöitä. Sellaiseksi oppii vain suuressa sisarusparvessa! Sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärveltä osallistui leirille pojantyttärensä Ellan, 8 , ja tyttärenpoikansa Eljas Benelminin, 5 , kanssa.

Leirillä piipahti kuitenkin muitakin kuin mainitsemani lapset: Eija Hanhinevan kuopus Johan,8, tuli sisarensa Minnan pojan Konstan, 8, kanssa hiukan ennakkoluuloisena paikalle päivänä, jolloin minä paistoin Uhtuan kantissa yli 50 suurta lättyä. Lätyt tekivät vaikutuksen, mutta poikia olisi kuulemma pitänyt olla enemmän. Onneksi Sanna Franssi ilmestyi veljensä Petteri Franssin pojan Jonin, 6, kanssa sopivasti paikalle.

Leirin ohjelmassa oli runsaasta luppoajasta huolimatta paljon etukäteen suunniteltua ohjelmaa: lapset pelasivat monenlaisia pelejä, maalasivat kiviä, kävivät uimassa. Hei leirin alkuun lapset leipoivat Hanna-tädin pikkuleipiä perjantai-illan keskustelutilaisuutta varten. Kyllä muuten taikina oli hyvää! Yhtenä iltana ajoimme Hanhinevojen kesämökille, missä Mikko paistoi meille makkaraa. Perjantaina Ukonkantissa oli sukuseuran järjestämä yleisötilaisuus, missä keskusteltiin vanhoista vihantilaisista lastenleikeistä ja myös lastenkasvatuksesta. Keskustelun alustivat Sirkka Lumiaho (Jaakko Mikkelän tytär) ja Matti (Martinp.) Mikkelä muistelemalla vanhoja aikoja. Tilaisuuden juonsi Eija Hanhineva, joka oli myös tuonut paikalle omista oppilaisistaan kokoonpannun lapsikuoron. Tilaisuudessa vieraili myäö Pyhäjokiseudun toimittaja, jonka juttu on sittemmin ilmestynyt lehdessä.

Niiden viiden päivän aikana, jotka Vihannissa olin, Eijan "lapset" esiintyivät eri kokoonpanossa kolme kertaa. Ymmärtävätköhän vihantilaiset, millainen kultamuna heillä on keskuudessaan? Me Verkasalot saamme olla hänestä todella ylpeitä. Minä olen iloinen, että olen saanut tutustua häneen näiden kahden puuhaleirin aikana. Häntä katsoessani tulee mieleeni usein Kumpulan täti, joka asui Vihannin kirkolla melkein lapsuudenkotini naapurissa. Tyyne Kumpula (sittemmin Kuparinen) oli 1940-luvulla neljän lapsen tarmokas yksinhuoltajaäiti, joka - oman äitini sanoja lainatakseni - polki ompelukoneella lapsilleen tulevaisuuden. Värikäs ja eläväinen Tyyne oli Eijan isän Erkin äiti. Epiteetti värikäs ei ehkä sovi samalla lailla Eijaan kuin Tyyneen, mutta kyllä heissä samaakin on. Eija muistuttaa ehkä enemmän äitiään Kirstiä, joka on Verkasalo. Kirstiin tutustuin 1990-luvulla käydessäni omaishoitajan ominaisuudessa Vihannissa hoitamassa äitiäni Sallia. Eijan äiti vieraili usein äitini luona.

Seuraavassa blogissani kerron 4.8.2008 Vihannissa pidetystä suunnittelukokouksesta, jonka tarkoituksena oli ideoida ja valmistella vuoden päästä olevaa Verkasalon sukuseuran sukujuhlaa.

Kohta lähden noutamaan Ruusu-Matildaa päiväkodista ja sitten menemme Herttoniemeen pitämään seuraa juuri esikoulun aloittaneelle Sampolle. Pojan äiti on työmatkalla ja isällä on illaksi tiedossa suuret syntymäpäiväjuhlat.

Muistakaa itsekukin juhlia ja tavata ihmisiä!

Ensimmäinen matka

Ensimmäinen matkani


Ensimmäinen matkani, jonka muistan oli lyhyt, mutta sitäkin merkitsevämpi. Meidän perhe oli asunut isäni kodissa Mikkelässä seitsemän ensimmäistä vuotta. Vanhaisäni oli jo kuollut vanhempieni avioiduttua. Isäni joutui hoitamaan talon isännyyttä. Vanhaäiti oli pyytänyt heitä olemaan niin kauan, kun kaksi nuorempaa poikaa Toivo ja Martti kasvavat koulupojista aikuisiksi.

Äitini syntymäkoti tuli myyntiin hänen isänsä kuoleman johdosta, niin vanhempani ostivat tilan. Olin silloin kolmevuotias. Perheemme oli kasvanut kolmella tytöllä, yksi minua vanhempi, nuorin kuuden kuukauden ikäinen.

Oli lokakuun alkupäiviä, kun muutto omaan kotiin tapahtui. Muistan selvästi, satoi isoja pehmeitä lumihiutaleita. Istuimme reessä, vauva saaliin kiedottuna äidin sylissä ja isä kävellen ohjasi hevosta reen vierellä.

Matkaa oli vain sataviisikymmentä metriä.

Jaakko Mikkelän tytär Sirkka L.

Tavoitteellista ja elämysrikasta vuotta 2008!

Tämä on uuden vuoden tervehdys Savosta Siilinjärveltä ja samalla Werkasalon sukuseuran keskustelufoorumin avaus. Kerron tässä kahden viime vuoden aikana minulle tapahtuneesta. Mitään todella mullistavaa minulle ei kuitenkaan ole tapahtunut.
Vuosi sitten perinteinen joulukirjeeni jäi kirjoittamatta ja saamattomuuteni häiritsi minua. Kun kerroin tästä veljelleni Ristolle, 56, hän valisti minua huolettomasti nauraen: ”Saamattomuus liittyy vanhuuteen!” Kas, kun en itse tajunnut!

Minulla on useampikin syy alkaa korvata vuosittainen joulukirjeeni uuden vuoden tervehdyksellä. Yksi syy on se, etten ole jouluihminen. Naisen ollakseen jouluihminen pitäisi innostua siivoamisesta, leipomisesta, lahjojen tekemisestä ja ostamisesta… Ahdistun kaikesta tästä. Lapsuuteni joulut olivat ilmeisesti liian täydellisiä. Olen myös hidas. Joulu jotenkin vyöryy päälleni ja ennen kuin huomaankaan, ollaan uudessa vuodessa. Kieltäydyn siis stressaantumasta joulun takia enkä siksi enää kirjoita joulukirjeitä.

Pari päivää joulun jälkeen tapahtui jotakin poikkeuksellista. Nuorempi veljeni, 45-vuotias yksineläjä, epäsovinnainen oman tiensä kulkija, yrittäjä ja keikkamuusikko, soitti Oulusta. Onhan Erkki aikaisemminkin soittanut, mutta tähän asti aina vain joulukirjeeni saatuaan. Nyt en ehtinyt tätä kirjettä lähettää ja vuosi sitten kirje jäi siis väliin. Varmaan Erkkikin ajatteli, että olen tullut vanhaksi. Miehen puhelut ovat aina venyneet pitkiksi. Puheluiden välissä taas ei ole oltu tekemisissä, paitsi hautajaisissa - viimeksi keväällä täti Toinin maahanpanijaisissa Iisalmessa. Toissa kesänä Erkki kuitenkin ihmeekseni ilmestyi Siilinjärvelle. Olin vuosia näissä puheluissamme kutsunut häntä kylään. Lopulta Risto puuttui asiaan: ”Ota huomioon, että Leena on jo vanha!” (= Minä voin kuolla milloin tahansa.) Yhden yön seudun Erkki viipyi. Visiitti oli onnistunut, mies oli sopeutuvainen ja joustava vieras, keikkamuusikkous hyvinkin vaikuttaa.

Maaliskuussa kävin Helsingissä Antioksidanttiklinikalla tutkimuksissa sisareni Kaisun neuvosta. Siitä lähtien olen syönyt monenlaista vitamiini- ja hivenainepilleriä terveellisten rasvojen kuten kalanmaksa- , pellavansiemen- ja hamppuöljyn kera. Ei mitään kevyitä levitteitä, vaan puoli desiä kunnon rasvoja joka päivä!
Selkävaivan takia klinikalle hakeuduin. Kävelin liian vauhdikkaasti väärillä kengillä ja asfaltilla. Joinakin päivinä kilometrejä kertyi lähemmäs 20. Hivenainetohtori kuunteli selostustani elämäntavoistani kauhuissaan, neuvoi kävelemisen sijasta ajamaan asfaltilla pyörällä ja sauvakävelemään Siilinjärven kumpuilevassa metsämaastossa - mitä viimeksi mainittua en kyllä ole juuri ehtinyt tekemään. Muutama vuosi sitten ostin naapuriltani vanhan pyörän, mutta vasta nyt syksyllä etenin niin pitkälle, että ostin ”mersuuni” nastarenkaat. Olen tosi onnellinen niistä ja pyörästäni ylipäätään, sillä todella pääsee eteenpäin – tyttärenpoika Elias tarakalla tai ilman – eikä sitä tarvitse koskaan lukita. Se on niin huonokuntoisen näköinen teipattuine istumineen, ettei kukaan erehdy sitä varastamaan.
Jumpassa ja vesijumpassa olen myös käynyt. Viimeksi mainittuun naapurini kiskovat ja autollaan kuljettavat minua. En ole innostunut uimisesta, joten en ole varma, että saisin itseni omin voimin uima-altaalle. Lääkäri määräsi minulle myös erityisruokavalio- valmistetta, palautusjuomajauhetta, jota käyttävät huippu-urheilijat. ”Kyllä me sinut kuntoon saadaan,” lääkäri vakuutti. Voinkin paremmin.
Yllä olevan luettuani totean vain, että taidan todellakin olla vanha.

En ole juurikaan edistynyt kirjojeni kirjoittamisessa ja Tiimingin talohankekin on pysähdyksissä. Seitsemän vuotta teimme töitä saadaksemme aikaan yhteisöllisyydelle perustuvan vuokratalon ikääntyville ihmisille Siilinjärven Vuorelaan. Aika ei ilmeisesti kuitenkaan ole kypsä unelman toteutua. Tiimingin merkittävin anti minulle tällä hetkellä onkin muutaman mukavan ihmisen tuttavuus. Kyllä heidän kanssaan olisi voinut yhteisöllisyydelle perustuvassa talossa asua.

Joskus aina joku kysyy, olenko kutonut vielä räsymattoja. En ole, mutta usein olen muistellut kangaspuiden ääressä viettämiäni tähtihetkiä. Minulla on edelleenkin kotonani valtavasti matonkuteita, jotka ovat häirinneet kaksoissisartani hänen käydessään luonani. Anna-Liisa ei ymmärrä ollenkaan, miten tykkään katsella erivärisiä kuteita. Ne ovat makuuhuoneessani kaikki samanlaisissa pahvilaatikoissa, joiden päässä on sopivan kokoinen reikä nähdä mitä kussakin laatikossa on. Joillakin on seinällä tauluja, joillakin matonkuteita! Myönnän, että hassu olen. Kerran laatikot tekivät suuren vaikutuksen yhteen toimittajaan: ”Tulen muistamaan tämän haastattelun lopun elämääni.” Alun alkaen tyttö oli ollut haluton tekemään juttua ”matonkutojasta”.

Minulla on unelma: Haluaisin päästä kaikkien kolmen lapsenlapseni kanssa kutomaan ja askartelemaan käsityökeskukseen ja myös muistelemaan heille vanhoja aikoja. Eliaksen kanssa puhumme paljonkin menneistä ajoista. ”Kerro, mummu, miten asiat oli ennen vanhaan!” , poika usein pyytää ja minä kerron. Vantaalla asuvien pojantyttärieni Annikan, 10, ja Ellan, 7, kanssa muisteleminen on jäänyt vähälle. Eliaksella on kohtuuttoman iso etulyöntiasema serkkutyttöihinsä verrattuna, kun nämä asuvat Vantaalla ja me täällä Siilinjärvellä.
Elias täytti viisi vuotta. Synttäreille oli kutsuttu kymmenen poikaa ja kaksi tyttöä. Näistä toisen kanssa Elias aikoo peräti mennä naimisiin. Poika on kertomansa mukaan kosinutkin tyttöä ja saanut myöntävän vastauksen. Suhtaudun tietoon sekavin tuntein. Varmaan tytön perheessäkin tunnelmat ovat sekavat, ainakin tytön isä halusi synttäreiltä tytärtään hakiessaan ”nähdä päivänsankarin”.
Aikaisemmin hain Eliaksen päiväkodista kaikkina arkipäivinä ja usein vein vielä aamullakin. Matkaa kertyi silloin tuo lähes 20 km. Ei tarvinnut mennä kuntosalille polkemaan pyörää! Nykyisin voi mennä päiviä, etten näe poikaa. Tyttäreni Sallan uusi mies hakee pojan illalla ja Salla vie päivällä. Torstaisin käyn Eliaksen kanssa tallilla, jossa tyttäreni toimii ratsastuksenopettajana ja on myös osakkaana. Tallilla Elias ratsastaa ja naurattaa tyttöjä, minä lakaisen lattioita ja tyhjennän ja täytän tiskikonetta. Lattiaharjoineni pääsin ratsastajien pikkujoulusketsiinkin. Talli hevosineen (yli 50), ratsastajineen (300 / viikko) ja työntekijöineen on haastava paikka.
Eliaksen kohdalla mietin kasvatuskysymyksiä, joita minun tietysti olisi pitänyt miettiä jo omien lasteni kohdalla. Nyt olen halunnut ihan kokeilla, paljoonko mummu lapsenlapsen ”muusana” pystyy. En pidä itseäni lapsirakkaana ihmisenä, olen sellaiseksi aivan liian laiska, mutta Elias tulee hyvin mielellään luokseni yökylään ja pojan kaveritkin riemastuvat nähdessään minut kylällä. ”Eliaksen mummu”, yksikin huusi äskettäin kirjastossa niin että talo raikui. ”Onpas hieno arvonimi”, tapausta sivusta seurannut virkailija totesi. Mirolta kysyin: ”Näitkös mersuni?” Poika nyökkäsi.

Talomme katolla on päästiäisten pesä. Sieltä ne laskeutuvat keittiööni – kai lämmittelemään. Ihminen kuitenkin näköjään tottuu asiaan kuin asiaan. Kunnon loukun kuitenkin haluan, naapurit lupasivat ostaa samalla kun ostavat itselleenkin.

Mitä vielä kertoisin? Kaksi kertaa olen kuluneena kahtena vuonna käynyt ulkomailla: Bulgariassa ja kylpylälomalla Pärnussa. En ole innostunut ulkomaan matkoista. Sen sijaan Pielavedellä Panganrannan vaatimattomassa kylpylässä olemme viihtyneet, Sallan laskujen mukaan olemme käyneet siellä kahdeksan kertaa. Nyt kylpylä kannattamattomana suruksemme lopettaa.
Pääkaupunkiseudulla olen käynyt usein. Siellä asuu paitsi poikani Jouni perheineen, myös Eliaksen isä. Nyt joulun alla olimme – Elias ja minä - toista viikkoa reissussa. Itsenäisyyspäivänä suuntasimme Kouvolaan, jossa olimme yötä ystäväni Arjan luona. Tutustuin Arjaan aikoinaan työnohjaajakoulutuksessa. Helsingissä tapasin Heinäveden aikaisia ystäviäni. Hannu, jonka kanssa tein paljon yhteistyötä Heinävedellä, tuli Haminasta asti Helsinkiin varta vasten minua tapaamaan. Terttu, joka toimii nykyisin oikeusavustajana Keravalla, tarjosi minulle päivällisen työpäivänsä päätteeksi. Ihania tapaamisia molemmat! Helsingissä nykyisin asuva paras naisystäväni Raija halvaantui keväällä ja on ollut siitä asti sairaalassa. Sain Raijan kotiin ensimmäisenä viikonloppunani Helsingissä ja kävimme kirkossakin kuuntelemassa kauneimmat joululaulut. Toisena viikonloppuna kotiin pääsy ei onnistunut Raijan tyttären sairastuttua vatsaflunssaan. Kävin sitten Raijan luona sairaalassa. Näin Helsingissä pitkästä aikaa myös Espoon aikaisen lenkkikaverini Hilkan, joka viettää eläkepäiviä Muhoksella.
Vuosi sitten olin Eliaksen kanssa autokoulunopettajani Timpan 50-vuotissynttäreillä Iisalmessa. Pitäessäni miehelle puhetta tajusin yhtäkkiä, että oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun jätin pääkaupunkiseudun. Timppa oli minulle Heinävedellä ollessani todella tärkeä ihminen, häneen liittyy paljon herkullisia muistoja. Ilman Timppaa en olisi koskaan oppinut ajamaan autoa! Synttäreillä totesin ilokseni, ettei mieskään ollut unohtanut yhteisiä seikkailujamme.

Helsingin matka tapaamisineen ja nyt tämä kirje muisteluineen tekevät minut iloiseksi. Onni on olla vanha ja muistaa. Pelottavalta tuntuu ajatus, että runsas kaksikymmentä vuotta sitten olisin saanut töitä Helsingistä. En saanut - ja olin pakotettu lähtemään maalle, kansalaisopiston rehtoriksi Sulkavalle. Siitä se elämä alkoi. Olin 48-vuotias! Joku viisas onkin jo minua ennen todennut: ”Elämä alkaa viisissäkymmenissä.” Sulkavaltamatka jatkui Heinävedelle ja edelleen Haapavedelle.

Lopetan Savon Sanomista löytämääni ja suomentamaani toivotukseen: ”Olkoon syämessänne rauha, mökissänne lämmintä ja kupissanne velliä!”

Uuden vuoden terveisin
Marja-Leena Toivontytär Salkola, o.s. Mikkelä, 69-v.