maanantai 21. tammikuuta 2008

Tavoitteellista ja elämysrikasta vuotta 2008!

Tämä on uuden vuoden tervehdys Savosta Siilinjärveltä ja samalla Werkasalon sukuseuran keskustelufoorumin avaus. Kerron tässä kahden viime vuoden aikana minulle tapahtuneesta. Mitään todella mullistavaa minulle ei kuitenkaan ole tapahtunut.
Vuosi sitten perinteinen joulukirjeeni jäi kirjoittamatta ja saamattomuuteni häiritsi minua. Kun kerroin tästä veljelleni Ristolle, 56, hän valisti minua huolettomasti nauraen: ”Saamattomuus liittyy vanhuuteen!” Kas, kun en itse tajunnut!

Minulla on useampikin syy alkaa korvata vuosittainen joulukirjeeni uuden vuoden tervehdyksellä. Yksi syy on se, etten ole jouluihminen. Naisen ollakseen jouluihminen pitäisi innostua siivoamisesta, leipomisesta, lahjojen tekemisestä ja ostamisesta… Ahdistun kaikesta tästä. Lapsuuteni joulut olivat ilmeisesti liian täydellisiä. Olen myös hidas. Joulu jotenkin vyöryy päälleni ja ennen kuin huomaankaan, ollaan uudessa vuodessa. Kieltäydyn siis stressaantumasta joulun takia enkä siksi enää kirjoita joulukirjeitä.

Pari päivää joulun jälkeen tapahtui jotakin poikkeuksellista. Nuorempi veljeni, 45-vuotias yksineläjä, epäsovinnainen oman tiensä kulkija, yrittäjä ja keikkamuusikko, soitti Oulusta. Onhan Erkki aikaisemminkin soittanut, mutta tähän asti aina vain joulukirjeeni saatuaan. Nyt en ehtinyt tätä kirjettä lähettää ja vuosi sitten kirje jäi siis väliin. Varmaan Erkkikin ajatteli, että olen tullut vanhaksi. Miehen puhelut ovat aina venyneet pitkiksi. Puheluiden välissä taas ei ole oltu tekemisissä, paitsi hautajaisissa - viimeksi keväällä täti Toinin maahanpanijaisissa Iisalmessa. Toissa kesänä Erkki kuitenkin ihmeekseni ilmestyi Siilinjärvelle. Olin vuosia näissä puheluissamme kutsunut häntä kylään. Lopulta Risto puuttui asiaan: ”Ota huomioon, että Leena on jo vanha!” (= Minä voin kuolla milloin tahansa.) Yhden yön seudun Erkki viipyi. Visiitti oli onnistunut, mies oli sopeutuvainen ja joustava vieras, keikkamuusikkous hyvinkin vaikuttaa.

Maaliskuussa kävin Helsingissä Antioksidanttiklinikalla tutkimuksissa sisareni Kaisun neuvosta. Siitä lähtien olen syönyt monenlaista vitamiini- ja hivenainepilleriä terveellisten rasvojen kuten kalanmaksa- , pellavansiemen- ja hamppuöljyn kera. Ei mitään kevyitä levitteitä, vaan puoli desiä kunnon rasvoja joka päivä!
Selkävaivan takia klinikalle hakeuduin. Kävelin liian vauhdikkaasti väärillä kengillä ja asfaltilla. Joinakin päivinä kilometrejä kertyi lähemmäs 20. Hivenainetohtori kuunteli selostustani elämäntavoistani kauhuissaan, neuvoi kävelemisen sijasta ajamaan asfaltilla pyörällä ja sauvakävelemään Siilinjärven kumpuilevassa metsämaastossa - mitä viimeksi mainittua en kyllä ole juuri ehtinyt tekemään. Muutama vuosi sitten ostin naapuriltani vanhan pyörän, mutta vasta nyt syksyllä etenin niin pitkälle, että ostin ”mersuuni” nastarenkaat. Olen tosi onnellinen niistä ja pyörästäni ylipäätään, sillä todella pääsee eteenpäin – tyttärenpoika Elias tarakalla tai ilman – eikä sitä tarvitse koskaan lukita. Se on niin huonokuntoisen näköinen teipattuine istumineen, ettei kukaan erehdy sitä varastamaan.
Jumpassa ja vesijumpassa olen myös käynyt. Viimeksi mainittuun naapurini kiskovat ja autollaan kuljettavat minua. En ole innostunut uimisesta, joten en ole varma, että saisin itseni omin voimin uima-altaalle. Lääkäri määräsi minulle myös erityisruokavalio- valmistetta, palautusjuomajauhetta, jota käyttävät huippu-urheilijat. ”Kyllä me sinut kuntoon saadaan,” lääkäri vakuutti. Voinkin paremmin.
Yllä olevan luettuani totean vain, että taidan todellakin olla vanha.

En ole juurikaan edistynyt kirjojeni kirjoittamisessa ja Tiimingin talohankekin on pysähdyksissä. Seitsemän vuotta teimme töitä saadaksemme aikaan yhteisöllisyydelle perustuvan vuokratalon ikääntyville ihmisille Siilinjärven Vuorelaan. Aika ei ilmeisesti kuitenkaan ole kypsä unelman toteutua. Tiimingin merkittävin anti minulle tällä hetkellä onkin muutaman mukavan ihmisen tuttavuus. Kyllä heidän kanssaan olisi voinut yhteisöllisyydelle perustuvassa talossa asua.

Joskus aina joku kysyy, olenko kutonut vielä räsymattoja. En ole, mutta usein olen muistellut kangaspuiden ääressä viettämiäni tähtihetkiä. Minulla on edelleenkin kotonani valtavasti matonkuteita, jotka ovat häirinneet kaksoissisartani hänen käydessään luonani. Anna-Liisa ei ymmärrä ollenkaan, miten tykkään katsella erivärisiä kuteita. Ne ovat makuuhuoneessani kaikki samanlaisissa pahvilaatikoissa, joiden päässä on sopivan kokoinen reikä nähdä mitä kussakin laatikossa on. Joillakin on seinällä tauluja, joillakin matonkuteita! Myönnän, että hassu olen. Kerran laatikot tekivät suuren vaikutuksen yhteen toimittajaan: ”Tulen muistamaan tämän haastattelun lopun elämääni.” Alun alkaen tyttö oli ollut haluton tekemään juttua ”matonkutojasta”.

Minulla on unelma: Haluaisin päästä kaikkien kolmen lapsenlapseni kanssa kutomaan ja askartelemaan käsityökeskukseen ja myös muistelemaan heille vanhoja aikoja. Eliaksen kanssa puhumme paljonkin menneistä ajoista. ”Kerro, mummu, miten asiat oli ennen vanhaan!” , poika usein pyytää ja minä kerron. Vantaalla asuvien pojantyttärieni Annikan, 10, ja Ellan, 7, kanssa muisteleminen on jäänyt vähälle. Eliaksella on kohtuuttoman iso etulyöntiasema serkkutyttöihinsä verrattuna, kun nämä asuvat Vantaalla ja me täällä Siilinjärvellä.
Elias täytti viisi vuotta. Synttäreille oli kutsuttu kymmenen poikaa ja kaksi tyttöä. Näistä toisen kanssa Elias aikoo peräti mennä naimisiin. Poika on kertomansa mukaan kosinutkin tyttöä ja saanut myöntävän vastauksen. Suhtaudun tietoon sekavin tuntein. Varmaan tytön perheessäkin tunnelmat ovat sekavat, ainakin tytön isä halusi synttäreiltä tytärtään hakiessaan ”nähdä päivänsankarin”.
Aikaisemmin hain Eliaksen päiväkodista kaikkina arkipäivinä ja usein vein vielä aamullakin. Matkaa kertyi silloin tuo lähes 20 km. Ei tarvinnut mennä kuntosalille polkemaan pyörää! Nykyisin voi mennä päiviä, etten näe poikaa. Tyttäreni Sallan uusi mies hakee pojan illalla ja Salla vie päivällä. Torstaisin käyn Eliaksen kanssa tallilla, jossa tyttäreni toimii ratsastuksenopettajana ja on myös osakkaana. Tallilla Elias ratsastaa ja naurattaa tyttöjä, minä lakaisen lattioita ja tyhjennän ja täytän tiskikonetta. Lattiaharjoineni pääsin ratsastajien pikkujoulusketsiinkin. Talli hevosineen (yli 50), ratsastajineen (300 / viikko) ja työntekijöineen on haastava paikka.
Eliaksen kohdalla mietin kasvatuskysymyksiä, joita minun tietysti olisi pitänyt miettiä jo omien lasteni kohdalla. Nyt olen halunnut ihan kokeilla, paljoonko mummu lapsenlapsen ”muusana” pystyy. En pidä itseäni lapsirakkaana ihmisenä, olen sellaiseksi aivan liian laiska, mutta Elias tulee hyvin mielellään luokseni yökylään ja pojan kaveritkin riemastuvat nähdessään minut kylällä. ”Eliaksen mummu”, yksikin huusi äskettäin kirjastossa niin että talo raikui. ”Onpas hieno arvonimi”, tapausta sivusta seurannut virkailija totesi. Mirolta kysyin: ”Näitkös mersuni?” Poika nyökkäsi.

Talomme katolla on päästiäisten pesä. Sieltä ne laskeutuvat keittiööni – kai lämmittelemään. Ihminen kuitenkin näköjään tottuu asiaan kuin asiaan. Kunnon loukun kuitenkin haluan, naapurit lupasivat ostaa samalla kun ostavat itselleenkin.

Mitä vielä kertoisin? Kaksi kertaa olen kuluneena kahtena vuonna käynyt ulkomailla: Bulgariassa ja kylpylälomalla Pärnussa. En ole innostunut ulkomaan matkoista. Sen sijaan Pielavedellä Panganrannan vaatimattomassa kylpylässä olemme viihtyneet, Sallan laskujen mukaan olemme käyneet siellä kahdeksan kertaa. Nyt kylpylä kannattamattomana suruksemme lopettaa.
Pääkaupunkiseudulla olen käynyt usein. Siellä asuu paitsi poikani Jouni perheineen, myös Eliaksen isä. Nyt joulun alla olimme – Elias ja minä - toista viikkoa reissussa. Itsenäisyyspäivänä suuntasimme Kouvolaan, jossa olimme yötä ystäväni Arjan luona. Tutustuin Arjaan aikoinaan työnohjaajakoulutuksessa. Helsingissä tapasin Heinäveden aikaisia ystäviäni. Hannu, jonka kanssa tein paljon yhteistyötä Heinävedellä, tuli Haminasta asti Helsinkiin varta vasten minua tapaamaan. Terttu, joka toimii nykyisin oikeusavustajana Keravalla, tarjosi minulle päivällisen työpäivänsä päätteeksi. Ihania tapaamisia molemmat! Helsingissä nykyisin asuva paras naisystäväni Raija halvaantui keväällä ja on ollut siitä asti sairaalassa. Sain Raijan kotiin ensimmäisenä viikonloppunani Helsingissä ja kävimme kirkossakin kuuntelemassa kauneimmat joululaulut. Toisena viikonloppuna kotiin pääsy ei onnistunut Raijan tyttären sairastuttua vatsaflunssaan. Kävin sitten Raijan luona sairaalassa. Näin Helsingissä pitkästä aikaa myös Espoon aikaisen lenkkikaverini Hilkan, joka viettää eläkepäiviä Muhoksella.
Vuosi sitten olin Eliaksen kanssa autokoulunopettajani Timpan 50-vuotissynttäreillä Iisalmessa. Pitäessäni miehelle puhetta tajusin yhtäkkiä, että oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun jätin pääkaupunkiseudun. Timppa oli minulle Heinävedellä ollessani todella tärkeä ihminen, häneen liittyy paljon herkullisia muistoja. Ilman Timppaa en olisi koskaan oppinut ajamaan autoa! Synttäreillä totesin ilokseni, ettei mieskään ollut unohtanut yhteisiä seikkailujamme.

Helsingin matka tapaamisineen ja nyt tämä kirje muisteluineen tekevät minut iloiseksi. Onni on olla vanha ja muistaa. Pelottavalta tuntuu ajatus, että runsas kaksikymmentä vuotta sitten olisin saanut töitä Helsingistä. En saanut - ja olin pakotettu lähtemään maalle, kansalaisopiston rehtoriksi Sulkavalle. Siitä se elämä alkoi. Olin 48-vuotias! Joku viisas onkin jo minua ennen todennut: ”Elämä alkaa viisissäkymmenissä.” Sulkavaltamatka jatkui Heinävedelle ja edelleen Haapavedelle.

Lopetan Savon Sanomista löytämääni ja suomentamaani toivotukseen: ”Olkoon syämessänne rauha, mökissänne lämmintä ja kupissanne velliä!”

Uuden vuoden terveisin
Marja-Leena Toivontytär Salkola, o.s. Mikkelä, 69-v.

8 kommenttia:

Hannele kirjoitti...

Kiitos! Kirjoituksesi teki minutkin iloiseksi tänä sunnuntaiaamuna lunta ja hiihtokelejä odotellessa.
"Mersustasi" voisi kehittyä epidemia, joka valloittaa koko maan, niin että kaikki polkisivat edes joskus sopivan pituisia matkoja omalla energiallaan. Muistakaa kypärä!
Mitenkähän ne Brysselin mepit laskevat Suomen energian muuttumisen uusiutuvan energian puolelle, kun me lähdemme fillaroimaan.
Iloisia päiviä teille kaikille toivottaa Hannele Unton tytär Verkasalo

maija kirjoitti...

Hei!
Uskallan kirjoittaa kommentin, vaikken uljaaseen sukuunne kuulukaan. Oli tosi mukava lukea Marja-Leenan kuulumisia.
Olisipa meidänkin suvulla yhteiset sivut, niin tietäisi aina , mitä missäkin tapahtuu. Muutama meistäon Facebookissa (mm 2 lapsenlapsistani, veljenpoika, hänen avovaimonsa yms) mutta sitä kautta saa tosi harvoin tietoja. Tosin luin Eemelin kylkiluiden rikkoutumisesta Facebookista.
Koska suurin osa suvustamme ei sielläkään liiku, jää tiedonmuruset tosi pieniksi.
Olenkin miettinyt viime aikoina,että onko niin, että vain yhdessä opimme yhteiset tavat viestiä? Tiedämmehän kaikki,että yhteisö,missä ei viestit kulje, on kuollut yhteisö. Jos nyt kaikkien viestintätavat poikkeavat toisistaan, eikä yhteisesti sovittua paikkaa viestiä ole, voi sukuyhteisökin hiipua.
Muistan, kun mieheni sisar vielä eli,niin kaikki tiesimme mitä tapahtuu, kun vain soitimme hänelle. Vasta jälkeenpäin sitä on ymmärtänyt suvun "tietotoimiston" suuren arvon yhteisön ylläpitämisessä.
Kaikkea kivaa ja pitkää ikää Werkasalon suvulle toivoo
maija
p.s Olen suunnittelemassa tietotaitotalkoo-hanketta, minkä puitteissa tarjoaisimme erilaisille seuroille ja yhteisöille talkooapua painetun, video-, audio- tai nettituotteen tuottamiseksi yhdessä talkoilla. Jos hankesuunnitelma hyväksytään, olisko Werkasalon sukuseura halukas tilaamaan talkooresursseja vaikka lehden, tai nauhoitetujen tarinoiden tuottamiseksi?

Liisa kirjoitti...

On riemastuttavaa lukea tällaisia blogitekstejä, joissa elämä tuntuu. Vaikka en teitä kaikkia tunnekaan, uskon, että näillä teksteillä on merkitystä ainakin suvun nuoremmille jäsenille. Niiden kautta juurrutaan sukuyhteisöön, saadaan tietoa sekä nykyisistä että entisistä suvun jäsenistä.
Hyvää jatkoa Werkasalojen sukublogille! Kirjoittakaa tänne innokkaasti, viesteistä kertyy vuosien mittaan tärkeää tietoa.

Liisa K

Anonyymi kirjoitti...

Hei Marja-Leena!

Kiitos kirjoituksestasi. On kiva lukea Sinun värikästä ja vilpitonta tyyliäsi kirjoituksessasi. Tuntui, että olisit ollut kylässä täällä luonamme.

Terveisin
Serkkusi Sirkka ja Sinikka

Pekka Verkasalo kirjoitti...

Moi Toivontytär

Kaikenlasita näyttää ihmisille tapahtuvan, lastenlapset ovat kivoja. Minäkin kävin kesällä pikupoikien kanssa retkellä hiidenkirnuilla, jonne kuljettiin pitkin metsiä. Eihän matka tahtonut edetä ollenkaan...

Pekka

Anonyymi kirjoitti...

Olisipa kiva jos keskustelu täällä elpyisi.

Pekka kirjoitti...

Blogien kommentoinnin lisäksi voi siirtyä kyselemään asioista suvun kesksutelupalstalle. Sinne pääsee esimerkiksi Werkasalon sukuseuran kotisivujen kautta. Osoite on http://p1.foorumi.info/werkasalot/index.php

Helpompaan jutusteluun,
Pekka

Anonyymi kirjoitti...

erittain mielenkiintoinen, kiitos