tiistai 19. helmikuuta 2008

Ensimmäinen matka

Ensimmäinen matkani


Ensimmäinen matkani, jonka muistan oli lyhyt, mutta sitäkin merkitsevämpi. Meidän perhe oli asunut isäni kodissa Mikkelässä seitsemän ensimmäistä vuotta. Vanhaisäni oli jo kuollut vanhempieni avioiduttua. Isäni joutui hoitamaan talon isännyyttä. Vanhaäiti oli pyytänyt heitä olemaan niin kauan, kun kaksi nuorempaa poikaa Toivo ja Martti kasvavat koulupojista aikuisiksi.

Äitini syntymäkoti tuli myyntiin hänen isänsä kuoleman johdosta, niin vanhempani ostivat tilan. Olin silloin kolmevuotias. Perheemme oli kasvanut kolmella tytöllä, yksi minua vanhempi, nuorin kuuden kuukauden ikäinen.

Oli lokakuun alkupäiviä, kun muutto omaan kotiin tapahtui. Muistan selvästi, satoi isoja pehmeitä lumihiutaleita. Istuimme reessä, vauva saaliin kiedottuna äidin sylissä ja isä kävellen ohjasi hevosta reen vierellä.

Matkaa oli vain sataviisikymmentä metriä.

Jaakko Mikkelän tytär Sirkka L.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kirjoituksestasi Sirkka


Saman sisarussarjan nuorimmaisena on arvokasta kuulla ja saada tietää
lapsuudestanne ja suvun vaiheista.

Vanhempiemme syntymäkotien välinen matka on vain sataviisikymmentä metriä,tosin kolmen vuoden ikäisestä lapsesta matka saattoi tuntua pitkältä.

Edelläkuvatulla matkalla on ollut elämässäsi suuri merkitys,olittehan kolme tyttöä menossa isän ja äidin kanssa uuteen kotiin.

Jaakko Mikkelän viidestä tyttärestä nuorin, Sinikka

Anonyymi kirjoitti...

Lisää matkoja! Jokainenhan on joskus matkustanut jonnekin...

anna-liisa kirjoitti...

Luinpa tuon serkkuni Sirkan puoli vuotta sitten kirjoittaman kirjoitukisen jälleen kerran. Jo silloin ensimmäisellä kerralla lukiessani ajatelin, että minun lapsuuteeni ei liittynyt yhtään noin perusteellista matkaa. Minun perheeni asui aina Vihannin kirkolla. Minä en enää asunut lapsuudenkodissani silloin kun perheeni muutti kaupalta Onnelaan
ja sieltä sitten vielä Lehmustielle. Se muistan, että osuuskaupassa johtajat vaihtuivat ja aina uudella johtajalla oli uudet lapset, tarkoitan uusia leikkikavereita meille paljasjalkaisille vihantilaisille. Minulle muodstui merkittävimmäksi Lahtisen perhe, jossa oli lopulta neljä lasta, mutta enpä muista missä vaiheessa perheen pojat, jotka olivat nuorimmaisia, syntyivät. Lahtiset muuttivat Vihannista pois, mutta muutama vuosi myöhemmin törmäsin Lahtisen Riittaan, tytöistä nuorempaan, Oulaisten yhteiskoulussa. Meistä tuli lukioaikana hyvin läheisiä. Ylioppilaskirjoitusten alla kävelimme parantolanmäellä ja kuulustelimme toisiltamme saksansanoja.
Riitta kuoli vähän päälle kolmikymppisenä. Viimeisen kerran me tapasimme Sisiliassa, missä hän toimi matkaoppaana. Minä taas olin tuolloin jo kolmen pienen lapsen yksinhuoltaja. Sillä lailla elämä heitteli meitä.
Olisipa kiva tietää, miten lapsena usealla paikkakunnalla asuneet lapset kokevat tilanteen. Täytynee haastatella omia lapsia aiheesta, sillä me - lapseni ja minä - olemme muuttaneet Helsingin sisällä monta kertaa.
Anna-Liisa (Toivo Y:n tytär) Mikkelä

Anonyymi kirjoitti...

"Punaiset olkalaukut"

Emme olleet kummosen kokoisia naperoita,kun matkustimme serkkuni Kirstin kanssa Lumimetsästä Vihannin kirkonkylän serkkujamme tapaamaan.

Isäni saatteli meidät linja-autolle. Sattui niin onnekkaasti, että naapurin Kalle-isäntä nousi samaan linja-autoon. Hän sai isältäni ohjeet valvoa,että tytöt osaisivat jäädä Vihannissa pois kyydistä.

Meillä oli uudet olkalaukut molemmilla. Mielestäni Kirstin laukku oli paljon viehättävämpi. Se oli pyöreä,kirkkaan punainen ja sivulla oli muovi kurottu ruusukkeeksi,jota koristi kaunis nappi.

Oli minullakin uusi olkalaukku, mutta kun se oli soikea, viininpunainen ja ruusukkeita oli vain vähän. Se ei näyttänyt lapsen silmillä katsottuna yhtä kauniilta. Katsoin kaiholla Kirstin laukkua matkan aikana. Muutama lantti oli molemmilla laukuissa ja muuta pientä tavaraa, kuten daameilla yleensä.

Kun päästiin Vihantiin,linja-auto kierteli aseman pihan ja kauppojen edustat. Tytöt vain istuivat autossa. Kun kuljettaja tuli jo jatkaakseen matkaa setäni kaupan luona,alkoi Kalle kysellä mihin tytöt aikoo matkustaa. Sanoimme menevämme Vihantiin. Muistan hänen sanoneen: "Jääkää joutuin pois kyydistä, muutoin olette kohta Raahessa."

No,päivä kului leikkiessä ja laukkukin unohtui. Tämä kyläreissu on jäänyt mieleeni,matkustimmehan ihan kaksistaan ja osasimme laskeutua kyydistä pois,vaikkakin pienellä opastuksella.

Anonyymi kirjoitti...

Muistan talvisen matkan Paavolaan Saarikoskelle, isäni Arttu-veljen ja vaimo Ainon Kiimala-kotiin. Maisema oli metsäinen ja luminen.

Olimme jo Saarikosken tiellä. Matkaa teimme Helga Lyttisen taksilla. Auto lienee ollut täynnä perhettämme, mutta muistikuvani liittyvät vain isään. Ehkä siksi, että hän joutui hoitamaan eteentulleita ongelmia.

Kesken matkan alkoi pyryttää lunta sakeasti. Lumen lapiointi ei auttanut. Jouduimme kääntymään takaisin Vihantiin.

Muisteli matkaa -50-luvulla

Kaisu Toivo Y:n tytär Mikkelä

Anonyymi kirjoitti...

Ihmettelenpä, ettei edes matkamuistoistaan kukaan uskalla kirjoittaa! Minä muistan yhden kotiinpaluun. En muista oliko kaksoisisareni Marja-Leena mukana mutta minä istuin reessä, jota veti Veikko-sedän Polle.Ennen meidän kaupalle tuloa setäni
poikkesi myllylle. Hänellä oli joko viemisiä tai tuomisia eli joko viljaa tai jauhoja sylissään.
Linja-autoliikenne oli vielä sodankin jälkeen Vihannin kirkonkylän ja Lumimetsän välillä lähes olematonta. Kerran muistan istuneeni linja-autossa takapenkillä isäni sylissä ja voineeni todella pahoin. Olimme silloinkin tulossa Lumimetsästä. Useimmiten vanhempamme polkivat pyörillä Lumimetsään sukuloimaan. Matka oli silloin 21 km. Olen varmaan kirjoittanut johonkin tuosta matkan pituudesta ja kuinka poikani totesi, etteihän se ole matka eikä mikään. Ei se olisi todellakaan ponnistuksia vaatinut matka nykyisillä vaihdepyörillä eikä nykyisillä maanteillä. Polkupyörien takarattaissa oli aina verkko niin, etteivät lasten jalat menneet pinnojen väliin. Kerran olimme pyörinemme liikkeellä Haapavedellä - sisareni ja minä äitimme ja Nellan tarakoilla. Muista matkasta vain kaksi asiaa: sikuiset veivät meidät ainakin kukkia ja taimia ostamaan. Olikohan se emäntäkoulun puutarha vai mikä? Parhaiten muistiini on kuitenkin piirtynyt se, että sisareni jalka meni pinnojen väliin surkein seurauksin.
Varmaankaan emme olleet Haapavedellä käydessämme kovin isoja Leenan kanssa, koska mukana ei ollut Nellan tytärtä Leenaa. Pikku-Leena oli meitä muutaman vuoden nuorempi.
Nella ja Pikku-Leena liittyvät Werkasaloihin siten, että Pikku-Leena meni joskus 60-luvun lopulla naimisiin Annan sukuhaaraan kuuluvan Arvo Franssin kanssa, joka taas on ensi kesän sukujuhlan järjestelyihin osallistuvan Petteri Franssin isä.
Näissä muistoissa oli tänään Anna-Liisa Toivo Y:n tytär Roihuvuoresta.

Anonyymi kirjoitti...

Katselin netissä että mitäköhän Vihanti sanan alta löytyy ja törmäsinkin tähän mielenkiintoiseen artikkeliin. Kyllähän tuo historia näyttää toistavan itseään. Nähtäväksi jää kuulummako Raahen alaisuuten vielä joku päivä.
suvut.genealogia.fi/verkasalo/lackman1991.htm -
Terveisin
Kaisa Lumiaho Ei sukuun kuuluva Alpualainen
Ps
Mahtavaa että jaksatte näin suvun asioita hoitaa