perjantai 15. elokuuta 2008

Elämä on matka - ja sehän jatkuu

Olen todella suurin ponnistuksin edennyt tähän pisteeseen: vastaamaan Pekan kutsuun kirjoittaa blogia. Tämä on osittain ainakin kokeilu, koska liikun todella epävarmasti tällä alueelle. En saa puhelimitsekaan apua, sillä kännykän näyttöruutuun ilmestyi tunti sitten lause: Sim-kortti hylätty. Mitähän sekin tarkoittanee? Ainakin sitä, että puhelimella ei voi soittaa.

Blogi-kirjoitteluuni on paineita: olin kuun vaihteessa Vihannissa torstaista tiistaihin eli runsaat viisi päivää. Ensin osallistuin Verkasalojen puuhaleirille, jota vetivät todella ansiokkaasti opettajat Eija Hanhineva ja Minna-Mari Myllykangas. Ensimmäinen puuhaleiri oli vuosi sitten, vetäjinä silloinkin Eija ja Minna-Mari. Koska minulla ei ole kokemusta edellisen kesän leiristä kehuskelen vain tätä 31.7.2008 alkanutta, joka pidettiin kuten edellinenkin Uhtuan kantissa ja sen ympäristössä kotiseutukeskuksessa.

Eijan ja Minna-Marin puheista ymmärsin, että tämän kesäinen leiri erosi edukseen edellisestä siinä, että ohjelma oli vapaampaa. Keskusteluun jäi myös aikaa. Seuraavia leirejä silmällä pitäen tämä kannattaa pitää mielessä. Osanottajia oli runsas kymmenkunta. Tällaisten tapahtumien tarkoituksena on päästä irrottautumaan arjen rutiinista. Minä ainakin unohdin Roihuvuoressa odottavat työt ja tehtävät ja mahdolliset ongelmatkin.

Minulla oli leirillä mukanani pojan tyttäreni Siiri-Matilda Mahdaleena, joka haluaa että kutsun häntä Ruusuksi. Tyttö täyttää itsenäisyyspäivän aikoihin neljä vuotta ja hän oli puuhaleiriläisitä nuorin. Yhdessä vaiheessa serkkuni Sirkan tytär Raija lupasi ilmestyä Uhtuan kanttiin vielä nuoremman pojantyttärensä Petran kanssa, mutta heitä ei koskaan aikomuksista huolimatta näkynyt siellä. Ruusu-Matildaa ikä ei leirillä haitannut. Ihmettelin todella, miten tyttö sopeutui niin hyvin vanhempien (vanhin 12 vuotta) joukkoon. Ei siinä isoäitiä tarvittu! Minna-Marin kaksi nuorimmaista Marjo,12, ja Ippe (Eeva-Leena), 9, sekä Eija Hanhinevan tyttärentytär Heini,8, tuntuivat olevan todellisia pienten lasten käsittelijöitä. Sellaiseksi oppii vain suuressa sisarusparvessa! Sisareni Marja-Leena Salkola Siilinjärveltä osallistui leirille pojantyttärensä Ellan, 8 , ja tyttärenpoikansa Eljas Benelminin, 5 , kanssa.

Leirillä piipahti kuitenkin muitakin kuin mainitsemani lapset: Eija Hanhinevan kuopus Johan,8, tuli sisarensa Minnan pojan Konstan, 8, kanssa hiukan ennakkoluuloisena paikalle päivänä, jolloin minä paistoin Uhtuan kantissa yli 50 suurta lättyä. Lätyt tekivät vaikutuksen, mutta poikia olisi kuulemma pitänyt olla enemmän. Onneksi Sanna Franssi ilmestyi veljensä Petteri Franssin pojan Jonin, 6, kanssa sopivasti paikalle.

Leirin ohjelmassa oli runsaasta luppoajasta huolimatta paljon etukäteen suunniteltua ohjelmaa: lapset pelasivat monenlaisia pelejä, maalasivat kiviä, kävivät uimassa. Hei leirin alkuun lapset leipoivat Hanna-tädin pikkuleipiä perjantai-illan keskustelutilaisuutta varten. Kyllä muuten taikina oli hyvää! Yhtenä iltana ajoimme Hanhinevojen kesämökille, missä Mikko paistoi meille makkaraa. Perjantaina Ukonkantissa oli sukuseuran järjestämä yleisötilaisuus, missä keskusteltiin vanhoista vihantilaisista lastenleikeistä ja myös lastenkasvatuksesta. Keskustelun alustivat Sirkka Lumiaho (Jaakko Mikkelän tytär) ja Matti (Martinp.) Mikkelä muistelemalla vanhoja aikoja. Tilaisuuden juonsi Eija Hanhineva, joka oli myös tuonut paikalle omista oppilaisistaan kokoonpannun lapsikuoron. Tilaisuudessa vieraili myäö Pyhäjokiseudun toimittaja, jonka juttu on sittemmin ilmestynyt lehdessä.

Niiden viiden päivän aikana, jotka Vihannissa olin, Eijan "lapset" esiintyivät eri kokoonpanossa kolme kertaa. Ymmärtävätköhän vihantilaiset, millainen kultamuna heillä on keskuudessaan? Me Verkasalot saamme olla hänestä todella ylpeitä. Minä olen iloinen, että olen saanut tutustua häneen näiden kahden puuhaleirin aikana. Häntä katsoessani tulee mieleeni usein Kumpulan täti, joka asui Vihannin kirkolla melkein lapsuudenkotini naapurissa. Tyyne Kumpula (sittemmin Kuparinen) oli 1940-luvulla neljän lapsen tarmokas yksinhuoltajaäiti, joka - oman äitini sanoja lainatakseni - polki ompelukoneella lapsilleen tulevaisuuden. Värikäs ja eläväinen Tyyne oli Eijan isän Erkin äiti. Epiteetti värikäs ei ehkä sovi samalla lailla Eijaan kuin Tyyneen, mutta kyllä heissä samaakin on. Eija muistuttaa ehkä enemmän äitiään Kirstiä, joka on Verkasalo. Kirstiin tutustuin 1990-luvulla käydessäni omaishoitajan ominaisuudessa Vihannissa hoitamassa äitiäni Sallia. Eijan äiti vieraili usein äitini luona.

Seuraavassa blogissani kerron 4.8.2008 Vihannissa pidetystä suunnittelukokouksesta, jonka tarkoituksena oli ideoida ja valmistella vuoden päästä olevaa Verkasalon sukuseuran sukujuhlaa.

Kohta lähden noutamaan Ruusu-Matildaa päiväkodista ja sitten menemme Herttoniemeen pitämään seuraa juuri esikoulun aloittaneelle Sampolle. Pojan äiti on työmatkalla ja isällä on illaksi tiedossa suuret syntymäpäiväjuhlat.

Muistakaa itsekukin juhlia ja tavata ihmisiä!

141 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tervetullut selonteko leiristä, josta päätellen hauskaa on ollut. Olinhan jonkinlaisessa osassa minäkin silloin perjantai-iltana. Voimia vetäjille, jotka jaksaa uhrata aikaansa. Lisää vain tällaista.

Sirkka (Jaakontytär)

anna-liisa kirjoitti...

Tuo serkkuni Sirkan mainitsema keskustelutilaisuus Vihannin kirjastossa (1.8.2008) oli yksi kohokohta leiriohjelmassa. Perjantaina aamupäivällä lapset leipoivat ja paistoivat Eijan ja Minna-Marin opastuksella Hanna-tädin pikkuleipiä tilaisuutta varten. Seisoin vieressä katsomassa, miten homma eteni. Hyvinhän se meni, mutta Eijan ja Minna-Marin oli oltava tarkkana, etteivät pienet leipurit ja me sivusta seuraavat syöneet enemmän kuin mitä he leipoivat. Onneksi ennen iltaa Eija ehti tehdä toisenkin annoksen taikinaa.
Keskustelutilaisuus oli saanut etukäteen kivasti
julkisuutta, kiitos sisareni Marja-Leena Salkolan. Raahen Seutu kirjoitti siitä 31.7. etusivullaan kuvan kera ja otsikolla Tikut ilmaan ja juoksuksi. Varsinainen artikkeli oli levitetty kuudelle palstalle. Mutta olisi tilaisuuteen minun mielestäni voinut tulla vielä enemmän ulkopuolisia kuin nyt tuli.
Keskustelun vihantilaisten lasten vanhoista leikeistä aloitti siis Sirkka Lumiaho. Seuraavana puhui Matti Mikkelä, jonka puheen aikana paikalle ehti myös Pyhäjokiseudun toimittaja, jonka kirjoittama juttu tilaisuudesta ilmestynee jossakin vaiheessa myös Werkasalojen kotisivuille.
Lasten entisaikojen leikit ja kasvatuskysymykset tuntuvat askarruttavan muitakin kuin meitä. Helsinkiin palattuani osui silmääni parikin uutista pääkaupunkiseudulla pidetyistä vastaavanlaisista tilaisuuksista.
Olen luvannut kirjoittaa 4.8. pidetystä suunnittelukokouksesta, joka pidettiin Ukonkantissa. Tilaisuuteen tuli kaksitoista vanhaa tai uutta sukuseuralaista, jotka olin Juhani (Toivo J:n poika) Mikkelän kanssa kutsunut ideoimaan ja järjestämään ensi kesän sukukokousta ja -juhlaa. Odotamme silloin paikalle runsaasti väkeä.
Palaan aiheeseen tuonnempana. Iltapäivällä tyttäreni kanssa tekemä pitkä pyöräretki (22 km) Laajasalon suuntaan vaatii veronsa.
Kuuma kylpy tehnee minusta taas vetreän.
Seuraavaan kertaan!

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Heippa kaikille!
Kokeilenpa, että onnistuuko minun saada sananen puuhaleiristä ja muustakin näkymään...
Kiitokset suuret Anna-Liisalle, kun kerroit leiristämme muille! Leiristä jäi tosi mukava muisto. Kiitos leiriläisille! Kaksossisarukset, A-L ja M-L, olivat maan mainiot leiriläiset, koska ilman heidän ideoitaan ja tarmoaan leirimme sisältö ei olisi ollut niin vaihteleva ja mielenkiintoinen. Sisarusten aikaansaama perjantai-ilta oli mieleenpainuva. Siitä saimme Minna-Marin kanssa idean järjestää lapsille oma leikkikamari tulevan kesän sukukokoukseen. Lasten olisi vain pitänyt päästä leikkimään joku vanhoista leikeistä yleisön edessä... Minun moka, sen uskallan tässä koko kansan silmien eteen julkistaa! Lämpimät kiitokset Sirkalle ja Matille omasta osuudestanne! Kunpa minullakin muisti pelaisi samalla tavalla vielä reilun kymmenen vuoden perästä!
Hanna-tädin pikkuleipien reseptin kirjoitan, kun pääsen kotiin kirjani ääreen!
Heinin kanssa olin puhelinyhteydessä loppuviikosta. Hän aikoi ehdottomasti tulla seuraavan kesän leirillekin! Niin oli ollut mukavaa... Kyseli ja kaipaili Kuopion tyttöjä, Sonjaa ja Veeraa. Tytöt olivat leirillä vuosi sitten.
Tänä vuonna emme päässeet ratsastamaan, Mervin tallin omistajan pojan rippijuhlien vuoksi. Niissä juhlissa minä ehdin käydä leirilauantain kuluessa. Samoin kävin juhlimassa vanhimman sisareni, Marjan, kuusikymppisiä Oulaisissa.
Sunnuntaina osallistuin Anna-Liisan kanssa Vihannissa järjestettyyn tammenlehväsukupolven kesäjuhlaan Vihannin kirkossa. Kirkko oli täynnä väkeä. Siellä oppilasporukkani, muutama verkasalolainen mukana, lauloi kaksi laulua. Olen minä ylpeä ja onnellinen noista laulajista! Mielelläni vien heitä esiintymään. Reippaita ja kohteliaita lapsia.
Lehdistö huomioi kiitettävästi leirimme. Marja-Leena istui kyllä puhelimessa muistuttaen lähettämästään etukäteisinformaatiosta! Topakka täti!
Nyt joku muukin pääsee riveille...
Seuraavalla kerralla Hanna-tädit!
Lämpimin terkuin, Eija

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Anna-Liisa kertomuksestasi ja Eija omastasi!

Hienoa nähdä vielä näin kirjoitettunakin, että leiriläisillä oli mukavaa :) Ensi kommenttejahan kuulin jo leirin aikaan, kun olin pojantyttäreni Petran kanssa perjantai-iltana entisajan leikkien muistelusillassa. Ehkä olin etukäteen aprikoinut myös muutoin leirillä piipahtamista, jos Anna-Liisa niin sanoo...Pääsipä Petra kuitenkin tutustumaan ikätoveri-Matildaan! Ja hyviä kakkuja olivat leiriläiset perjantai-illan kahville leiponeetkin!

Eijalle suurkiitokset reippaista esiintyjistä, joita kuulimme vielä leirin jälkeisenä maanantaina isän töiden näyttelyn avajaisissa. Erityisesti meitä koko perhettä lämmitti se, että olit riimitellyt niin hauskasti ja oivaltavasti isän elämänkaaren!

Ensi kesän tapahtumien suunnitelmat muhivat ajatuksina, valmistunevat aikanaan :)

Raija (Sirkantytär)

anna-liisa kirjoitti...

Lupasin kertoa Vihannin Ukonkantissa 4.8.2008 pidetystä sukujuhlan suunnittelukokouksesta. Saimme Juhani Mikkelän kanssa paikalle kymmenen muuta sukuseuralaista: Eija Aunolan, Eija Hanhinevan, Elma Kotilan, Maila Kormanon, Päivi Lumiahon, Raija Lumiahon, Sirkka Lumiahon, Matti Mikkelän, Sinikka Mikkelän ja Leena Rannan. Seitsemän on laskujeni mukaan vihantilaisia, me muut tulimme kauempaa.

Sukukokous pidetään vakiintuneeseen tapaan heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna (lauantaina 4.7.) Kokoonnumme silloin - niin ikään vakiintuneeseen tapaan - Vihannin kotiseutukeskuksessa, toivon mukaan kuitenkin entistä runsaslukuisempana joukkona.

Sukuseuraan kuuluu tällä hetkellä noin 250 jäsentä. Koska luonnollinen poistuma on aika suurta, meidän on tänä syksynä aktivoiduttava hankkimaan lisää jäseniä. Minun mielstäni katse on suunnattava ennen kaikkea nuoriin. Kehoitankin kaikkia sukuseuralaisia katselemaan ympärilleen, josko lähipiirissä olisi potentiaalisia uusia jäseniä.

Kun Juhani alkukesästä soitti minulle ja ilmoitti, että sukukokouksen järjestämisvuorossa ovat "annat", ensireagtioni oli, etten pistä käsiäni siihen soppaan. Yöllä alitajuntani kuitenkin alkoi toimia, ajattelin etten voi jättää Juhania pulaan ja muistaakseni jo seuraavana päivänä soitin miehelle ja kerroin toimintasuunnitelmani.

Puhelinrumba oli aikamoinen. Yritin saada liikkeelle nimenomaan "annoja". Pian kuitenkin totesin, että on käännyttävä omaa sukuhaaraa kaukaisempien sukulaisten puoleen. Eija Aunola, Elma Kotila ja Maila Kormano ovat "liisoja", Eija Hanhineva ja Leena Ranta "jaakkoja", me loput seitsemän "annoja".

Silloin heti ensimmäisenä yönä minulle tuli selväksi mm. se, että runoilija Eeva Heilala, jonka mies Veikko kuuluu Marian sukuhaaraan, pitää ehdottomasti saada juhliin lukemaan pari runoaan. Kauan, kauan sitten haastattelin runoilijaa radio-ohjelmaani varten ja nyt muistini kätköstä nousivat mieleeni hänen runonsa alkusäkeet "En kyllä neulo töppösiä armeijalle/en pitsipeitteitä lapsenlapsille/kun tulen vanhaksi./Kirjoitan kaksikymmentäviisi laulua/surusta ja ilosta ja tuulesta ja kukista,/kaikesta täällä." Onkohan Eeva pitänyt lupauksensa? Sain tietää, että hänellä on piirongin laatikossa julkaisemattomia runoja. Laskiessani kännykän pöydälle muistin vielä, että "onnellisempaa on löytää kuolleista heinistä yksi kukka/kuin puutarhan runsaudesta valmis seppel."

Toinenkin päätös syntyi heti ensimmäisenä yönä: Pertti Salovaara, isäni veljen Mikon kiireinen jälkeläinen, pitää saada tilaisuuteen juontamaan. Pistin asialle serkkuni Sirkan pohjustamaan omaa soittoani.

Sekä Eeva Heilala että Pertti Salovaara ovat nyt alustavasti luvanneet kantaa kortensa kekoon juhlan onnistumisessa.

Juhlien suunnittelu on muiltakin osin pitkällä. Työryhmät on muodostettu. Seuraava suunnittelukokous on tammikuun 17. päivänä.

Tämä tällä erää. Kohta aamu alkaa valjeta, joten kömmin pehkuihin.

Anonyymi kirjoitti...

Heippa taas!
Lupasin muutamille ihmisille ympärilläni antaa Hanna-tädin kakkujen reseptin. Kierrättäkääpä sanaa, että täältä reseptin löytää...
Resepti on vanhasta Kotiruoka-kirjasta, 1. painos v:lta 1908. Saimme kirjan häälahjaksi v. 1972 Lehtolan väeltä. Äitini kasvoi Lehtolassa menetettyään oman äitinsä 2-vuotiaana.

Hanna-tdin kakut

3 dl sokeria
200 g marg. tai voita
1,5 dl kermaa
5 dl vehnäjauhoja
1,5 dl perunajauhoja
2 tl leivinjauhetta

Kaikki aineet sekoitetaan ja taikinasta muodostetaan pieniä pyöryköitä.
200 asteessa, 10 min.

Tällä ohjeella leirillä leivoimme kakut, ja hyviä tuli. Yhtään kakkua ei jäänyt!

Raijan kommenttiin viitaten kerron, että Pentille lupaamani kopio sanailustani tulee kyllä lähiaikoina...
Sitä odotellessa oikein hyvää loppukesää kaikille, jotka näitä lukevat toivottelee
Eija H.

anna-liisa kirjoitti...

Ensi kesän sukukokouksen järjestelyjen etenemisestä tihkuu varmasti tietoa näille sivuille pitkin syksyä ja kevättä. Tässä kerron nyt vain Mikkelän suvun "varjokokouksesta", joka pidetään ensi kesänä sukukokouksen jälkeisenä sunnuntaina Lumimetsän nuorisoseuralla. Serkkuni Sirkka on aikaansaavana ihmisena jo varannut tilatkin.

Olemme sisarusteni ja serkkujeni kanssa kauhistelleet viime vuosina sitä, kuinka vähän tunnemme suvun nuorimpia jäseniä. Sukulaistapaamiset ovat olleet vuosi vuodelta sattumanvaraisempia jos on tavattu laisinkaan. Joka kolmas vuosi pidettävä sukukokous on loppujen lopuksi hyvin lyhyt tilaisuus eikä silloin ehdi edes kätellä kaikkia serkkujaan, pikkuserkuista puhumattakaan. Siispä serkkujen täysikasvuiset lapsetkin ovat aivan vieraita.

Mikkelän veljesten jälkeläisten tapaaminen Lumimetsän nuorisoseuralla korjaa tätä epäkohtaa. Lisäksi saamme sen varjolla vedettyä sukuseuran toimintaan myös uusia NUORIA jäseniä.

Verkasaloilla, siis nimeltäänkin Verkasaloilla, on ollut näitä serkkujen tapaamisia sukukokouksen yhteydessä, mutta aika pienimuotoisesti. Mutta jos me muutkin sukuseuran jäsenet järjestämme varjokokouksia sukujuhlan yhteyteen, se voisi kovasti aktivoida sukuseuraa.

Koska sukukokouksen päivämäärä on jo tiedossa, kannattaa itsekunkin ruveta miettimään keitä sukulaisiaan haluaa tavata ja keiden kanssa syventää keskustelua.
Toimikunnat pystyyn vain ja pian!

anna-liisa kirjoitti...

Ensi kesänä pidettävän sukukokouksen ohjelmasta sen verran, että ohjelmarunko on mielestäni aika monipuolinen. On mm. musiikkiesityksiä, joista toisen takana Eija Hanhineva oppilaidensa kanssa (lapset ovat Verkasaloja) ja toisen Kalervo Sutela. Viimeksi mainittu suunnitteli pistävänsä ensi kesään mennessä sukuun kuuluvista kuoron pystyyn. Olisi kiva kuulla hänen suunnitelmastaan!

Mutta en ole kuullut Kalervosta mitään sen jälkeen kun hän ilmoitti minulle samana päivänä kun suunnittelukokous pidettiin, ettei pääse kokoukseen.

Totean tässä nyt sen, että kaikki se hässäkkä, mitä suunnittelukokouksen koollekutsuminen monine jälkimaininkeineen - puhumattakaan tulevan sukujuhlan valmisteleminen - on todella työlästä. Toivon, että sukuseuralaiset aktivoituisivat ja ottaisivat oma-aloitteisesti Juhani Mikkelään ja minuun yhteyttä niin että me emme aina olisi niitä, jotka jäljitämme puhelinnumeroita ja soittelemme ihmisille.

Tämä bloginkirjoittaminen, vaikka vaatimaton homma onkin, on myös osoittautunut työläämmäksi kuin mitä kuvittelin. Verkasalot ovat nyt puhuneet viestimisen vaikeudesta ja kotisivujen kankeudesta vuositolkulla, mutta nyt varsin harvat, todella harvat ovat näistä ongelmista aidosti kiinnostuneita.

Vielä tulevan sukukokouksen ohjelmasta: tarkoitus on että talven mittaan valmistuu jonkinlainen käsikirjoitus kuvaelmaan, jonka aiheena on Verkasalon suvun ja Vihannin vaiheet. Sen, kuinka pitkä tai syvälle porautuva kuvaelma tulee olemaan, näyttää aika. Tärkeintä on ymmärtää, ettei suvun vaiheiden eli historian kartoittaminen lopu ensi kesänä. Sitten se vasta alkaa. Projekti on jokaisen verkasalosen elämän mittainen hanke. Kaikki perimätieto pitäisi saada koottua. Joka päivä me olemme etäämpänä paitsi Yrjö Juhonpoika Verkasalon maallisesta vaelluksesta, myös omien isovanhempiemme arkisesta aherruksesta. Ajan saatossa kaikki8 häipyy unholaan, jos emme tee mitään. Mitä olivat esi-isiemme arvot, mitä unelmat? Pettymyksiä heidänkin elämäänsä kuului, epäonnistumiset eivät ole vain oman sukupolvemme ongelmia.

Miksi minä tätä ja tällälailla kirjoitan? Minulla on blogin kirjoittamisen stressi. Olen kuullut, että sellaista todella esiintyy. Tarvitsen apua.

Edelleen vuoden päästä olevan juhlan ohjelmasta. Aiomme vuoden päästä pohdiskella myös sitä mitä vahva tai heikko identiteetti ihmiselle merkitsee. Minusta ihminen, jolla on heikko identiteetti, on helposti hukassa. Sellainen, jolla taas on vahva identiteetti, on juurevasti sitä mitä on. Uskaltaa aukaista suunsa ja ottaa kantaa. Uskaltaa esittää vääriäkin mielipiteitä. Millainen on Verkasalojen identiteetti? Aihe ei ole helppo paneelin ja keskustelun aihe, mutta mielenkiintoinen se on. Yrittänyttä ei laiteta.

En kertonut, ketkä ovat suunnitellun kuvaelman takana. Haluan, että he tulevat itse esiin tällä palstalla ja kertovat mitä aiheesta ajattelevat.

Kirjoitin ensimmäisen puuhaleirin alla jutun Pyhäjokiseutuun - olikohan se silloin? - ja totesin, että ihminen tarvitsee juuret ja siivet. Mielestäni koko sukuseuratoiminta tähtää näiden kahden asian - juurien ja siipien - antamiseen.Oletteko valmiit ojentamaan ne jälkeläisillenne?

Pekka Verkasalo kirjoitti...

Leiri on pidetty taas, alkaa siis olla jo perinne. Ensi kesän sukujuhlien järjestely on käynnistynyt. Juhlien yhteyteen ovat "annat" suunnittelemassa serkkukokoustaan...
Seuran tulevaisuushan näyttää hyvältä – aktiivisia jäseniä löytyy, kiva.
Sukuleirithän lähtivät käyntiin kaksi vuotta sitten, kun kesällä pidettiin viestintäleiri. Sen jälkeen on perheleirin nimellä saatu aikaan kaksi pienehköä leiriä, jotka ovat olleet hyvin vapaamuotoisia. Ohjelma on tehty osallistujien toiveiden mukaan. Etukäteen on ollut vain mahdollisuuksia. Onneksi seurassa on kaksi opettajaa, jotka ovat olleet halukkaita järjestämään leirin. Perheleirit valittiin leirimuodoksi alunperin siksi, että leirien vetäjäksi ja vastuulliseksi ei löytynyt halukkaita. Tämän vuoden leirin erikoisuus oli "Tikut ilmaan ja juoksuksi". eli keskustelu leikeistä ennen ja nyt. Raahen Seudun tekemän jutun tuosta keskustelusta olen saanut ja odottelen Pyghäjokiseudun artikkeleita. Ne on tarkoitus laittaa kaikkien luettavaksi seuran kotisivuille "Seuran toiminta" -linkin taakse.
Kiitos sekä leirin pitäjille, osallistujille että kesksutelun järjestäjille ja alustajille.

Seuran kotisivuilta avautuu myös keskustelupalsta, jossa voisi olla helpompaa vaihtaa ajatuksia eri aiheista (juhlat, serkkupalaverit, leirit ja ihan mistä aiheesta tahansa). Seuran kotisivuista on toivottu helpompikäyttöisiä. Kommentteja ja ehdotuksia kotisivujen muuttamiseksi ja parantamiseksi voisi kertoa tuolle kesksutelupalstalla. Sinne on nyt lisätty muutama otsikko vamiiksi ja niiden alle voi kuka tahansa avata uusia keskusteluja (toivottavasti tekniikka pelaa?).

Kesänjatkoa
Pekka

Anonyymi kirjoitti...

Yritän tässä nyt saada vähän tekstiä sukuseuran sivuille. Sitten kevään en ole yrittänyt tänne kirjoittaa, ts. olen luovuttanut... Nyt on kuitenkin pakko.
Minä ehdotin ensi kesän sukujuhlaan näytelmää. Olemme täällä Savossa opiskelleet lähes kaksi vuotta draamakasvatusta ja tulleet tulokseen, ettei näytelmän teko ole niin vaikeaa kuin ajatellaan.
Tarkoitus on nyt talven mittaan ideoida ja keskustella sähköpostissa käsikirjoituksesta. Keskustelijoina ainakin perheleirin vetäjät Eija Hanhineva ja Minna-Mari Myllykangas seka Anna-Liisa ja Kaisu Mikkelä ja minä allekirjoittanut. Kaikki näytelmän tekemisestä kiinnostuneet voivat ilmoittautua hankkeeseen mukaan.
Palaan asiaan.
Idearikasta ja energistä syksyä kaikille!
Terveisin Marja-Leena Toivontytär Salkola, os. Mikkelä

anna-liisa kirjoitti...

Kiitos kaikille blogini hännille kirjoittaneille. Erityiskiitos Hanna-tädin pikkuleipäreseptistä Eijalle. Toivon vielä tänä syksynä saavani aikaseksi melkein perinteeksi muodostuneen piknikin ja sinne aiomme Ruusu-Matildan kanssa leipoa pikkuleipiä.

Minulle tihkuneiden tietojen perusteella Mikkelän veljesten jälkeläisten sukukokouksella on eniten nostetta niiden hankkeiden joukosta, jotka tähtäävät sukukokouksen aikaan saamiseen.

Koen kuitenkin saaneeni jotain aikaseksi tällä sukuseuran kotisivu-rintamallakin. Varsinaisten kotisivujen avaaminen tuottaa minulle kuitenkin vaikeuksia. Siinä kun avaan työläästi kotisivustoa, kirjoitan aika monta riviä blogia.

Tällä erää tämä kirjoittaminen jäi näin vähäiseksi, kun tyttäreni soitti ja pyysi lenkille. Parasta lähteä - muuten pyynnöt loppuvat ja mummu istuu täällä yksinään. Eilen olin lastenlasteni ja heidän vanhempiensa kanssa Linnanmäellä. Koskaan siellä ei ole ollut niin vähän ihmisiä kuin nyt - pääsimme tyystin jonottamiselta. Sää oli kuitenkin aika hyvä. Aurinko vain ei paistanut.

anna-liisa kirjoitti...

Sisareni Marja-Leena tuossa edellä mainitsee minutkin sukujuhliin suunnitellun näytelmän työryhmäläisenä. Ehkä olen matkan varrella jonkun idean aiheen tiimoilta heittänyt, mutta en ajatellut lupautuneeni projektiin. Minä en ole koskaan opiskellut draamakasvatusta ja lapsenakin kun me sisareni kanssa yhdessä Kalevan Nuorissa esiinnyimme, tunsin aina olevani todella huono. Sisareni sen sijaan osasi/osaa näytellä - ja todennäköisesti myös kirjoittaa näytelmän. Nyt rohkenen esittää toivomuksen, että kaikki näyttelemisestä ja näytelmän kirjoittamisesta, ohjaamisesta, lavastamisesta ja puvustamisesta kiinnostuneet Verkasalot ottaisivat sisareeni yhteyttä. Myös lapsille on sopivaa tehtävää, mm. sopivia rooleja.

Olen lupautunut talven aikana tekemään paljon työtä sukuseuran ja -juhlan hyväksi, joten kaikki varmaan hyväksyvät sen, että olen tässä hankkeessa vain vaatimattoman statistin osassa.

Kun seurasin alkukesästä televisiosta "Kaikki Puumalan puolesta" -ohjelmaa, hämmästelin kuinka paljon draaman tekoon tarvittavaa lahjakkuutta yhdestä pitäjästä löytyi. Täytyy sitä siis löytyä meidänkin sukuseurasta!

Marja-Leena on ideoinut jo varsin pitkälle näytelmän rungon. Hahmotelma kuitenkin elää koko ajan ja varsin pitkälle ensi kesäkuuhun asti jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen. Ottakaapa yhteyttä niin elämänlaatunnekin paranee!

Kiitin jossakin aikaisemmassa kirjoituksessani serkkuani Sirkkaa (Jaakontytär) Lumimetsän nuorisoseuran varaamisesta Mikkelän veljesten jälkeläisten "varjokokouksen" käyttöön. Tänään kun soitin toiselle serkulleni Matille (Martin poika)kuulin, että varauksen onkin suorittanut Matti. Kiitos siis hänelle! Sirkalle kiitos siitä, että mainitsi minulle talon olevan varatun. Jonkinlaisena sukujuhlien puuhanaisena ilahdun jokaisesta askeleesta, joka vie kohti ensi kesän juhlaviikonloppua.

Pekalle vielä kiitos kirjoituksesta. Minun kohdallani toivomuksesi ei toteudu: kotisivut eivät "avaudu" minulle. Aivan kuin siellä olisi liikaa tavaraa, johon kompastua. Voisko kuitenkin joku ystävällisesti kertoa tästä blogistani siellä sivuilla? Sen ymmärsin, että kävijöitä siellä kuitenkin on.

Ilta on pimennyt, syksy - jos ei vielä tullut niin - ainakin tulossa. Syksy on aina ollut minulle inspiroiva vuodenaika. Kouluajoista muistan parhaiten juuri syksyt, koulukavereiden jälleennäkemiset, opiskeluajasta muistan nimenomaan ensimmäisen syksyni Helsingissä, jolloin kahlasin keltaisissa vaahteranlehdissä Diakonissalaitoksen nurkilla punaisissa kumisaappaissani. Se oli nuoruutta, se!

Odotan kommenttejanne!

Anonyymi kirjoitti...

Sähköpostiviesteistä päätellen Raija Sirkan tytär Lumiaho kartoittaa innolla Mikkelän veljesten - Jaakon, Mikon, Toivo Y:n ja Martin - jälkeläisiä. Olen Sirkka-äidin puheista käsittänyt, ettei Raija ennen elokuun alussa pidettyä suunnittelukokousta ollut juuri Mikkelän veljeksillä päätänsä vaivannut. Nyt vaivaa! Sukupuusta esiin tulleet näkymät niin ylös kuin alaspäinkin rassaavat selvästi hänen harmaita aivosolujaan. Ihanaa seurata nuoremman sukulaistytön innostusta.

Eilen sain Kalervo Sutelan vihdoin puhelimitse kiinni. Hän on ehdottanut sukujuhlaan kuorolaulua, laulajat hän kerää/keräisi Oulun seudun Suteloista. Kalervo on itse laulanut kuorossa, mutta hänen veljellään on kokemusta myös kuoron johtajuudesta. Seuraavassa ikäpolvessa on jo monenlaisen instrumentin soittajaa. Mitä kaikkea?

Mitä jos kartoittaisimme Werkasalojen musiikillista lahjakkuutta. Samuli Siponmaa kirjoittaa sukukirjassa, että Werkasaloissa on kasapäin insinöörejä. Jossakin sukuhaarassa esi-isissä on kuitenkin musiikillistakin lahjakkuutta, eikähän sen tarvitse periytyä itse Werkasaloilta. Taito voi tulla myös sukuun naiduilta.

Sukumme musisoivat ihmiset ovat varmaan niin vaatimattomia, etteivät ala itseään mainostamaan, mutta lähisukulaiset ja ystävät voisivat "ilmiantaa" soittajia ja laulajia.

Aktiivisesti sukuseuran toimintaan osallistuva Eija Hanhineva, joka kuuluu hallitukseen ja joka veti myös lasten puuhaleirin Minna-Mari Myllykankaan kanssa, pystyy tarvittaessa hyppäämmään vaikka kanttorin "housuihin". Niinhän kävi viime sukujuhlassa, kun hän korvasi paikallisen kanttorin sairaustapauksessa.

Verkasaloissa on monta laulajaa. Ketä kaikkia? Onko soittajia? Säveltäjiä ja sanoittajia kuitenkin? Mikäli muistan oikein, myös Matti Mikkelä lauloi nuoruudessa hyvin. Hän myös tanssi hyvin, koetti opettaa meikäläistäkin tanssimaan. Tunnustettava on, että vähiin ovat tanssini jääneet.

Minä kartoitan lähisukulaisteni musiikkiharrastuksia, jos joku ensin aloittaa tämän "ilmiantamisen".

Ikkunastani näen, että punaiset pilajanmarjat heiluvat tuulessa. Pilvet ovat alhaalla. Näinkö lyhyt tämä kesä oli, ihmettelee

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Kun aloin lukea syksyisenä elokuun sunnuntaina näitä blogeja, tuli halu kirjoittaa mietteitäni.

Totesin, että kirjoittajat tulevat pääosin Annan-haarasta. Onneksi Eija Hanhineva hoitaa urhoollisesti Jaakon-haaran osuutta. Miksi toiset eivät kirjoita? Onko näin, että Annan-haaraan on sattumoisin syntynyt energisia, monipuolisia kirjoittajia, kuten esim. Mikkelän kaksoset.Hehän tekivät pitkälle elämäntyönsä kirjoittajina.Sirkka-sisarellani on myös ko.lahjat, kunhan vain saataisiin hänet julkaisemaan aikaansaannoksiaan.

Serkkuni Anna-Liisa peräänkuulutti laulajia. Tosi on, mitä kirjoitit Matista. Matti Mikkelä osaa laulaa ja tanssia. Taidot ovat tulleet hyvin esille Eläkeliiton toiminnan yhteydessä. Yrjö Verkasalo(Kalle Eliaan-haarasta) soittaa siellä väliin hanuria. Samaa instrumenttia soittaa myös Anja Kotilan(Liisan-haarasta) mies Pentti Kotila. Pojilla on oma orkesterikin, nimeltään "Papat".

Anna-Liisa kyseli, mikä on verkasalojen identiteetti? Nyt tunnustuksia. Itselläni on ainakin keräilijän vikaa. Olen huomannut sitä myös lähipiirissäni. Tuleeko se Mikkelän suvusta vai kenties kauempaa;peräti Yrjö Juhonpoika Werkasalolta perittynä? Ainakin yksi on tunnustanut kuuluvansa joukkoon, Leena Ranta (o.s.Lämsä) Jaakon-haarasta. Mielenkiintoista olisi kuulla, tuleeko joukkoon vahvistusta.

Jotain olen saanut aikaiseksi. Pikkuserkkuni Aune Raudaskoski(o.s.Alila)Annan-haarasta vieraili luonani ja sain "ujutettua" Aunen matkaan Werkasalo-kirjan. Toinenkin Annan-haaran jäsen on jo "melkein" ostanut. Jäsenasioista myös puhuttiin.

Miten oiva lahja tuo kirja onkaan syntymäpäiväksi tai vaikkapa ylioppilaslahjaksi. Siitä kun tieto karttuu roppakaupalla kuten vihantilaisittain ilmaistaan.

Tuostapa tuli mieleeni, että Vihannissa on tekeillä murresanakirja, joka pitäisi tulla myyntiin joulun alla. Kyllä sieltä sitten löytyy niin kotoisia ja ilmavia sanoja, tulleneeko kaikki ymmärretyksi.

Meitä täällä Vihannissa on paljon verkasalolaisia. Eihän se ole ihme, kun ennen otettiin vaimot ja miehet omankyläsistä. Eipä niitä ollut kulkuneuvoja, jalkapatikassa tanssireissutkin tehtiin.

Uskoisin, että ensi kesäksi suunnitellusta Mikkeläin jälkipolvien tapaamisesta hyötyy myös sukukokouksen osanottajamäärä. Luulen, että nuorempi sukupolvi lähtee liikkeelle entistä innostuneempana.

Kirjoittamisiin
Sinikka Jaakon tytär Mikkelä

Anonyymi kirjoitti...

Olen ollut monta tuntia sieniretkellä Nuuksiossa ja sänky tuntuu vetävän ihmeesti puoleensa, mutta Sinikan kirjoitus panee mietteliääksi. Kiitos ajatuksistasi ja kannanotostasi. Ehkäpä innostat muitakin kirjoittamaan.

Kyselet, olemmeko keräilijöitä? Tarkoitatko lehtileikepinkkoja? Isälläni Toivo Y. Mikkelällä niitä piisasi. Valitettavasti äitimme hävitti ne välittömästi isän kuoleman jälkeen, emmekä me lapset päässeet niitä koskaan hyödyntämään. Mikä
menetys!

Kerran vuosikymmeniä sitten riitelin lasteni kanssa jostain pikku asiasta ja uhkasin jättää heidät perinnöttömiksi, jos eivät käyttäydy kunnolla. Siihen tyttäreni tokaisi: "Noita lehti- ja kirjapinkkojasiko olet testamenttaamassa? Emme me niitä halua."

Minä olisin kyllä halunnut tietää, millaisia juttuja isäni silloisista sanomalehdistä leikkeli. Lapsuudenkodissani luettiin nimittäin paljon päivälehtiä. Meille tulivat mm. Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Maaseudun Tulevaisuus, Kaleva, Liitto ja Pyhäjokiseutu, jota viimeksimainittua isäni oli perustamassakin. En muista minkä ikäisestä lähtien aloin lehtiä säännöllisesti seurata, mutta aina koulusta kotiin päästyäni kävin ensimmäiseksi lehtien kimppuun. Luin niitä lattialla, johon suuren lehden saattoi helposti levittää. Ehkäpä minusta ei olisi toimittajaa tullutkaan, jos olisin kasvanut toisenlaisessa perheessä. Muistini mukaan me emme kuitenkaan kovin paljon keskustelleet lukemastamme. Vanhempani - varsinkin isä - olivat kiireisiä. Aika oli todella kortilla.

Loistavaa, Sinikka, loistavaa, että yritätä myydä sukukirjaa sellaisille, joilla sitä ei vielä ole. Ilmeisesti myös hankit uusia jäseniä sukuseuraan. Olen muistaakseni kertonut, että seuraamme kuuluu noin 250 jäsentä, mutta viimeisen vuoden aikana liki 10 % on poistunut joukostamme. Osa on kuollut, osa jättänyt jäsenmaksunsa maksamatta - joko tarkoituksella tai unohtamalla.

Suunnittelukokouksen aikoihin uusia jäseniä saatiin kuitenkin houkuteltua kymmenkunta lisää ja käsittääkseni joukko kasvaa koko ajan - jos vain kaikki tekevät velvollisuutensa. Joten toivoa on, että sukuseura on hengissä vielä 20 vuodenkin päästä.

Mikä on sukuseuran funktio? Olen kysynyt sitä aiemminkin, vuosi sitten. Riittääkö se, että saadaan kerran vuosisadassa aikaseksi sukukirja ja sukukokous joka kolmas vuosi? Ei riitä. On ollut äärettömän tärkeää, että sukulaiset on koottu kirjoihin ja kansiin ja että yhteinen tapaaminen on nytkin odotettavissa, mutta mitä muuta.

Tuo Werkasalojen musiikinrakkaus ja yhdessä musisoiminen miellyttää minua. Minä en osaa laulaa enkä soittaa. Kun opettaja koulussa kehoitti sisartani ja minua laualmaan korkeammalta, kiipesimme pöydälle. Meillä molemmillahan on aina ollut poikkeuksellisen matala ääni. Mutta kaipa me tahdotessamme olisimme voineet alttoa laulaa. Tyttärtäni, jolla on vielä matalampi ääni kuin minulla, houkuteltiin kouluaikana kirkkokuoroon, mutta hänellä oli silloin paha paukkuva murrosikä meneillään, eivätkä mitkään ehdotukset - mistään asiasta - menneet perille. Se oli sitä aikaa. Onneksi olen nyt vanha eikä minun tarvitse asettautua lastenlasteni murrosiän möykän tielle, vaan heidän vanhempansa käyvät "rakentavat" keskustelut heidän kanssaän. Minö vain mummoilen.

Olen kuullut, että Sinikan siskon Taimi Jaakontytär Lumiahon jälkeläisissa on pieni hanurin soittaja, tosin vasta alakouluikäinen. Veljeni Risto on soitellut jonkin verran, hänen lapsensa Anna ja Matti aktiivisemmin. Anna on nyt opettajaksi valmistuttuaan päättänyt pitää välivuoden ja menee Kaustisille opiskelemaan hanurinsoittoa, Matilla on useampikin instrumentti, joita on soitellut ammatikseen. Googlettamalla Matin keikat vanhusten hoitolaitoksiin ja palvelutaloihin on löydettävissä.

Pikkuveljelläni Erkillä on taas heavy-orkesteri, jonka ainakin
vihantilaiset tuntevat. Varsinaiseksi ammatiksekseen hän pyörittää ohjelmatoimistoa. Myös Juhani Toivonpoika Mikkelän kuopus Mikä, joka kuukaisi sitten lähti Nokian leipiin Kiinaan, on
viehättynyt musiikkiin.

Vanhin lapsenlapseni, 12-vuotias Kaisa Alma-Sofia soittaa nyt kuudetta vuottaan alttoviulua.
Hänellä on kuitenkin äidin puoleisessa suvussaan paljon musiikinharrastajia.

Hyviä öitä! Seuraavaan kertaan!

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Kylläpä tuohon viimeöiseen kirjoitukseeni on jäänyt virheitä. On kielioppi-, kirjoitus- ja lyöntivirheitä. Onneksi tässä ei ole kysymys kouluaineesta.

Kuntosalille lähtiessä,
Anna-Liisa Toivo Y:n tytär Mikkelä

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä kai minun täytyy tunnustaa epäonnistuneeni tässä blogin kirjoittelussa, koska ainoastaan todella harvat ovat kommentoineet/kirjoittaneet sepustuksieni tiimoilta. Kauanko jatkan? Tuossa vieressä lukee: tiivistä kommentit. Olenkohan liian runsassanainen?

Eilen soitin Eeva Heilalalle (aviomies Veikko on Marian sukuhaaraa)ja varmistin, että Eeva tulee sukujuhlaamme lukemaan runojaan. "Enkö minä jo viime kerralla, kun soitit, luvannut?" totesi Eeva selvästi ilahtuneena yhteydenotostani. Edellisellä kerralla puhuessamme kävi muuten ilmi, että Eevalla on myös kaksoissisar, joka vaikuttaa pääkaupunkiseudulla.

Tänään soitin Kaisu Klemetille (Kalle Eliaan sukuhaaraa oleva graafinen suunnittelija),jonka töitä olen ehdottanut esiteltäviksi sukujuhlan yhteydessä. Hänen yksi viimeaikaisimmista töistään on Pekka Halosesta ja tämän vaimosta suunniteltu postimerkki. Kaisu on aikaisemminkin suunnitellut postimerkkejä, likemmäs kymmenen kappaletta.

Jossakin vaiheessa Kaisu Klemetti on esiteltävä kunnolla suvulle. Py Kaavailen kirjoittavani keväällä hänestä jutun Pyhäjokiseutuun tai Raahen Seutuun. Kaisulla ja hänen miehellään on kuitenkin tapana viettää suuri osa vuodesta Uudessa Seelannissa, joten aina hän ei ole tavattavissa Helsingissä. Nytkin hän lähtee loka-marraskuun vaihteessa toiselle puolelle maapalloa, missä viipyy maaliskuulle asti.

SIIS: Kannattaako minun jatkaa tätä kirjoittelua vai lopetanko? Blogin kirjoittamiseen en välttämättä tarvitse Werkasalon sukuseuraa.

Tällaista tällä erää!
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Anna-Liisa,ilman muuta jatkat kirjoittamistasi. Toivoisi todella muiltakin sukuseuran jäsenilta kuulumisia,kuten kirjoitit.

Olen vain huomioinut semmosen asian, että kaikki eivät käy edes joka päivä koneellaan lukemassa sähköpostejaan,liekö kiireen syy vai muuten kiinnostuksen puute. Tosin työelämässä olevilla on ajasta ja jaksamisestakin kyse.

Sinun kirjoituksesi ovat niin värikkäitä,itse ainakin luen niitä mielelläni.Harmi,jos lopetat. Oma runosuoneni ei ole aina vireimmillään, että saisi jotain järkevää kirjoitettua, mutta näin suuresta joukosta luulisi aina jonkun pistävän ajatuksiaan muutaman rivin.

Ilman muuta kirjoittelu lähentää sukuseuran jäseniä ja auttaa tutustumaan toisiinsa. Kovin paljon tutustumista ei tapahdu, jos istua "tökötettään" kolmen vuoden välein yksi päivä sukujuhlissa. Ollaan sinne tullessaan ja sieltä lähtiessään aika ventovieraita "saman isän jälkeläisiä".

Tämä blogi on oiva väline tiedottamiseen, miten valmistelut sukujuhlien osalta etenevät.

Tulipa tuossa mieleeni semmonenkin asia, että sukuseuralaiset voisivat kertoa muutamalla rivillä itsestään, työelämästään, harrastuksistaan, perheestään jne.
Saisiko tämä kannatusta? Laajenisiko blogit liian laajaksi? Silloin tietäisimme jo aika paljon enemmän toisistamme.

...että tähän tapaan ajattelee...

Sinikka Jaakontytär Mikkelä

Anonyymi kirjoitti...

Minä voin kertoa tämänhetkisestä elämästäni sen, että ostin asunnon. No - asuntojahan ostetaan. Minun asunnon ostoni on kuitenkin sikäli poikkeuksellinen, että olen asunut koko täällä Siilinjärvellä oloni ajan - lähes kymmenen vuotta - vuokralla odottaen että saisimme tänne ikääntyvien yhteisöasunnon. Olen ollut aktiivisesti hankkeessa mukana. Kaikki on vuokrataloamme varten valmista, paitsi kyllin ennakkoluulotonta rahoittajaa ei sille ole löytynyt. Nyt kuitenkin näkyy tunnelin päässä vähän valoa.

Ostin siis asunnon. Halusin muutosta, halusin vaihtelua, tässä ja nyt. Ajattelin, etten enää tässä elämässä kovin monta muuttoa tee. Se oli tietysti tärkeää, tärkeintä, että pääsin lähemmäksi tyttäreni perhettä.

Ostamani asunnon puolesta puhui paljon se, että keittiön ikkunasta näkyy laaja nurmikenttä - jonka hoidosta huoltoyhtiö huolehtii. En halua ikinä enää kantaa huolta ruohon leikkuusta! Nyt vasta tajuan, miten se minua stressasi. Ja leikkuuvuoroja oli kuitenkin vain yksi kesässä. Ja joka kesä löytyi aina joku joka sen puolestani armeliaasti leikkasi.

Naapuri itki kerrottuani muutostani. Minua ei itketä - me voimme - Elias ja minä - pyöräillä tänne päin samalla ponnella kuin täältä poiskin päin.

Lopuksi: Minä sitten purjehdin anonyymin lipun alla, kun en omalla nimelläni osaa kirjautua. Olen unohtanut käyttäjätunnukseni ja salasanani.

Iloa ja innostusta syksyynne!

Marja-Leena Toivontytär Salkola, o.s. Mikkelä

Anonyymi kirjoitti...

Maitovelliä


Polvikipua potiessa olen lukenut Werkasalon sivuja. Ajatukset risteili Mikkelän veljeksistä vanhaäitiin Anna Mikkelään (os.Yypänaho). Näin silmissäni hänen 30-luvulla istuvan hällän vieressä hämmentäen isolla puukauhalla pyöreäpohjaista rautapataa, isoa, koska väkeä oli paljon. Edessä tuolilla oli kannussa maitoa, jolla hän hillitsi ylikuohumista.

Ei ollut liesiä silloin, vaan tiilistä muurattu tulisija, jonka päällä valurautainen kansi, josta nostettiin ralleja pois niin paljon, että pyöreäpohja sopivasti upposi pesään tulen nuoleskellessa padan pohjaa. Sitä täytyi koko ajan hämmentää, sillä kiinni palamisen vaara oli suuri.

Meilläkin oli monasti iltasella jostain ryyneistä keitettyä maitovelliä jälkiruokana. Lienee äidille jäänyt tapa vellinkeitosta Mikkelässä 7 vuotta miniänä ollessa. Muistan, kuinka isäni lusikoi velliä suuhunsa, oliko jo lapsena kotonaan tottunut siihen. Oltiinhan maalaistaloissa lähes omavaraisia ryynienkin suhteen, tietysti riisit ostettiin kaupasta.

Onko toisilla tälläisia muistoja, en tarkoita kirjaimellisesti juuri velliä, voi olla muitakin?

4.9.2008 Sirkka (Jaakontytär)

Anonyymi kirjoitti...

Anna-Liisa: ethän toki lopeta kirjoittamista tänne! Tekstejäsi on mukava lukea ja taitaisi blogi ilman sinua kuivahtaa kasaan.

Marja-Leena: Klikkaa tuosta kommentin kirjoitusruudun alta Valitse henkilöllisyys-kohdasta "nimi", niin pystyt kirjoittamaan sen ilmaantuvaan ruutuun.

Sinikka mainitsi tuossa edellä, etteivät kaikki tunnu päivittäin käyvän ( edes )sähköpostissaan. Siellä toki minä käyn useita kertoja, mutta niin monenlaista puuhastelua mahtuu lyhyisiin iltoihin, että tänne kirjoittaminen on aina siirtynyt - vaikka jo viikonloppuna Anna-Liisalle lupasin...

Niin, sähköposteja on tullut viime viikkoina lähetettyä sinne tänne ensi kesän serkkutapaamisen tiimoilta. Tässä vaiheessa olen kerännyt Mikkelän veljesten jälkipolvien ( 1. ja 2. ) yhteystietoja. Loppusuoralla jo se homma!

Syksyn mittaan lähetän kaikille kirjeen infoksi tulossa olevasta tapaamisesta. Talvemmalla pitää alkaa miettimään enemmän tapaamisen sisältöä, vaikka toki siitä on jo tietynlaisia visioita herännyt. Tarjoilupuolesta vastaavaksi on lupautunut alan ammattilainen - sukuun tietysti kuuluva!

Ja kyllä, olen tällä hetkellä erittäin kiinnostunut tästä hiukan laajemmasta sukuyhteydestä! Herkuttelen ajatuksella tutustua uusiin ihmisiin - toki osa tavallaan tuttuja vanhastaan.

Matka jatkuu - kohti ensi kesää!
Syksyn värejä odotellessa,

Raija

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kaikille kirjoittaneille! Koettakaapa jatkossakin pysyä aktiivisina.

Aikaisemmin olen kertonut, että viime vuonna sukuseurasta sivuun jättäytyminen oli liki kymmenen prosentin luokkaa. Heinä-elokuun vaihteessa Vihannin Ukonkantissa pidetyn sukujuhlan (2009) suunnittelukokouksen jälkeen tilanne on hiukan kirkastunut: omista juuristaan kiinnostuneita Werkasaloja on ilmaantunut muutamia ja sukuseuraan on liittymässä noin kymmenen henkeä. He kuuluvat Annan sukuhaaraan ja yhtenä aktivoivana tekijänä on luultavasti sukujuhlan jälkeisenä sunnuntaina pidettävä "varjokokous" Lumimetsän nuorisoseuran talolla. Tähän tähtäsinkin ehdottaessani Mikkelän veljesten (Mikon, Jaakon, Toivo Y:n ja Martin)jälkeläisten yhteistapaamista. Miettikääpä, mitä tämä veljesten jälkeläisten sukukiinnostuksen herääminen merkitsee seuralle? Muidenkin pitäisi herätä!

Selvennykseksi niille, jotka eivät kuulu Mikkelän veljesten jälkeläisiin, kerron heistä hiukan. Serkkuni Sirkka kirjoitti viimeisessä kirjoituksessaan isoäidistämme Anna Stiina Yypänahosta (1871-1935), jonka äiti oli Anna Verkasalo (1827-1904)ja isä Juho Antinp. Lehtola (1824-1905). Anna Stiinan lapsuudenperhe oli luultavasti aika erikoinen siihen maailman aikaan: kaikki kymmenen lasta jäivät henkiin, vain Anna Stiinan velipuoli kuoli 2,5-vuotiaana. Siirtolaisuus tosin veloitti perhettä: kaksi lapsista lähti Amerikkaan, mille tielle myös jäivät.

Isoäitini Anna Stiina Yypänaho avioitui 1892 Matti Matinp. Mikkelän kanssa (1864-1919) ja he saivat seitsemän poikaa ja neljä tytärtä. Kaksi tyttöä kuoli pieninä, kolmas alle kaksikymppisenä. Tyttöjen osalta suku on sammunut, sillä Tyyne, joka itse kuoli 41-vuotiaana, sai vain yhden pojan, joka eli vain muutaman päivän.

Mikkelän veljeksistä Artturi, Veikko ja Vilho kuolivat lapsettomina, mutta me Mikon (s.1892), Jaakon (s.1902), Toivo Y:n (s.1911) ja Martin (s. 1916) jälkeläiset tapaamme ensi kesänä Lumimetsän nuorososeuran talolla. Isoäitimme Anna Stiina oli merkittävä taustavaikuttaja seurassa, veljekset taas aktiivisia toimijoita.

Sisareni Kaisu on kirjoittanut sukukirjaan isämme ja hänen veljiensä sekä isoäitimme nuorisoseuraharrastuksesta. Kurkatkaapa sinne! Niiden, joilla sukukirjaa ei vielä ole, kannattaa se ehdottomasti hankkia. Jos ei omassa kirjahyllyssä ole kirjaa "Verkasalot", on kyllä aika ulalla
Werkasaloista puhuessaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kun pari päivää sitten kirjoitin tuon edellisen pätkäni, unohdin allekirjoitukseni.Edellisen kirjoitti siis Anna-Liisa. Tuohon alkuun en nimeäni myöskään saa, sillä olen - minäkin - unohtanut salasanani ja käyttäjätunnukseni!!!

Kun olin nuori, ei tarvinnut muistaa yhtään salasanaa, nykyään pääni on täynnä niitä. Ei tämä varmaan dementiaa ole, vaan kysymys on yksinkertaisesti siitä että tuota muistettavaa on liian paljon.

Olin tänään uimahallissa. Ensin oli senioreiden vesijumppaa, sen jälkeen siirryin isoon altaaseen juoksemaan. Törmäsin heti alkuunsa tuikituntemattomaan naiseen, jonka kanssa juttu sujui luvattoman hyvin. Unohdimme kaikki säännöt, jotka on vesijuoksijoille kirjoitettu. Onneksi allas ei ollut kovin täynnä, joten saatoimme rauhassa vaihtaa ajatuksiamme - ja tutustua toisiimme.

Naisella, jonka nimeä en edes tiedä, oli kyllä poikkeukselliset kertojankyvyt. Hänellä on kuitenkin paha lukivaikeus, joten kirjoittamaan hänestä ei ole, vaikka hänen sitä nimenomaan pitäisi tehdä. Sääli! Lupasin, että voisin auttaa asioiden muistiin merkitsemisessä niin, että hänen jälkeläisensä pääsisivät kunnolla kärryille hänen esi-isiensä ja -äitiensä elämäntarinoista. Hänellä on muuten hyvin kansainvälinen tausta. Toivon todella, että tapaamme toistamiseen
uima-altaalla.

Tämän blogin johdosta sukulaiseni soittelevat minulle useammin kuin aikaisemmin. Keskusteluissa käymme paljon sellaisia asioita lävitse, joista tänne blogiinkin voisi kirjoittaa. Monet kuitenkin arkailevat kirjoittaa.

Minähän olen tähän itseni ilmaisemiseen - lue: itseni paljasteluun - tottunut työssäni. Ei toimittaja - eikä varmasti kirjailijakaan - voi koko ajan miettiä, mitä voi kirjoittaa/sanoa, mitä kokemuksia hyödyntää, mitä ei. Jos ihminen koko ajan varoo sanomisiaan, hänestä ei ole toimittajaksi. Tavallinenkin ihminen, joka koko ajan jarruttelee ajatustensa ilmaisemisessa, on tylsä ihminen. Keskustelukumppanit kaikkoavat!

Olin 70-luvulla perustamassa Yksinhuoltajat ry:tä. Siinä hommassa piti tuloksia saadakseen panna koko yksityiselämänsä likoon. Muistan kuinka kirjoitin pitkän kirjeen ikävistä kokemuksistani sosiaaliministerille, jonka toivoimme vaikuttavan silloiseen epäoikeudenmukaiseen lainsäädäntöön.

Uskokaa tai älkää, kyllä meidän yhdistyksessä mukana olevien toiminnalla oli vaikutusta. Meidän työmme tuloksena maailma alkoi muuttua. Tänään yksin lapsiaan kasvattavien arki on aivan erilainen kuin silloin 70-luvulla.

Koska minulla ei ollut isovanhempia täällä pääkaupunkiseudulla, jouduin lastenhoitajan puutteessa ottamaan kuopukseni mukaan kokouksiimme. Enpä ole tullut koskaan kysyneeksi pojaltani, muistaako hän noita aikoja.

Jäin Yleisradiosta eläkkeelle seitsemän vuotta sitten. Kaipa minä aika hyvä radiotoimittaja olin, koska tänään Fidan kierrätyskeskuksessa kassarouva sanoi: "Onpas tuttu ääni! Radiossa olet paljon puhunut..." Paljon ja paljon, mutta pääasia oli, että kuuntelijat pysyivät aikoinaan kanavalla. Aiheen piti olla kiinnostava ja mielenkiinnon piti pysyä hereillä koko pitkän ohjelma-ajan.

Minulla oli uskollinen kuulijajoukko. Kerran eräs nainen kirjoitti ja kertoi miehensä kanssa nauhoittaneensa vuosia kaikki ohjelmani. Yksi nauhoitus oli kuitenkin epäonnistunut ja nyt hän kysyi, oliko mitään mahdollisuutta saada ostaa ohjelmaa nauhoitettuna. Tämä pariskunta tunnusti kuuntelevansa ohjelmiani toistamiseen ja keskustelevansa sitten klulloisestakin aiheesta.

Toinen kuulijani kirjoitti leskeksi jäämisestään. Puoliso oli yllättäen ilman varoitusta saanut kotipihassa sairauskohtauksen ja kuollut. Seuraavat viikot leski kulki kuin unessa. Eräänä päivänä hän tavoistaan poiketen aukaisi radion ja pysähtyi kuuntelemaan. Minulla oli noihin aikoihin "Perhe ja kriisi"- niminen ohjelmasarja teon alla ja sieltä tämä kuulija löysi kohtalotovereitaan. "Sinä pelastit henkeni", nainen kirjoitti minulle. "Sinun ohjelmasi auttoivat minua saamaan taas otteen elämästä."

Me suomalaiset annamme turhan harvoin myönteistä palautetta toisillemme. Meidän pitäisi.

Näissä ajatuksissa tällä kertaa,

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Lopetit, Anna-Liisa, edellisen kirjoituksesi juuri niihin sanoihin, joita ajattelin lukiessani tekstiäsi: positiivista palautetta pitäisi antaa enemmän! Oli riemastuttavaa lukea ohjelmistasi saamistasi palautteista :) Olet tosiaan ollut Vaikuttaja!

Anonyymi kirjoitti...

Silloin tällöin testaan netissä, kuinka suuri on ekologinen jalanjälkeni. Ei se suuri ole. Lajittelen biojätteet ym., käytän julkisia kulkuneuvoja silloin kun en kävele tai aja pyörällä, en syö joka päivä lihaa, vaatteita ostan nykyisin yhä useammin kierrätyskeskuksesta ja kirpputorilta, vaatteita en myöskään vaihda joka päivä ja joskus jopa lyhennän itse housunlahkeita ja ompelen nappeja.

Uutisissa kerrottiin tänään suomalaisten asenteista kulutuksen vähentämiseen. Kollegani Veikko Neuvosen poikaa Aleksi Neuvosta, joka on Dodon puuhamies, haastateltiin. Suomalaiset ovat kuulemma huolestuneita ilmaston lämpenemisestä, mutta he eivät halua vähentää päästöjään, koska pelkäävät ettei naapuri tee yhtä paljon maapallon pelastamiseksi. Tuntuu aika kummalliselta! Se kertoo kyllä siitä, etteivät suomalaiset tosissaan usko maapallon olevan vaarassa. Minusta New Orleansin tulvat ovat viimeistään havahduttaneet ihmiset. Tuossa New Orleansin jutussa minä en kuitenkaan ymmärrä, miksi asukkaat ovat valmiit rakentamaan ja korjaamaan asumuksiaan joka kolmas vuosi. Eikö kannattaisi muuttaa kauemmaksi rannikosta? Ja tietysti lopettaa törsääminen.

Minä asun korkealla kalliolla. Niin asuvat kaikki lapsenikin, jotka asuvat 13 minuutin kävelymatkan päässä asunnoltani. Eri suunnilla. Aika lähellä asuntojamme on kuitenkin alueita, joita vedenpinnan nousu on jo uhannut. Vuosi sitten Marjaniemessä talojen eteen pysäköidyt henkilöautot siirtyivät tulvan vaikutuksesta paikoiltaan. Nyt alueelle rakennetaan valleja.

Mietin usein, millainen on maailma kahdenkymmenen vuoden päästä. Minusta tuntuu, että monenlaisia muutoksia on tulossa jokapäiväiseen elämäämme, tahdoimmepa tai emme. Me joudumme panemaan arvot uuteen järjestykseen selvitäksemme
huomisesta.

Tänä kesänä olen joutunut suunnitteilla olevan sukukokouksenkin takia pohtimaan sitä, kuinka erilaista elämä oli esimerkiksi sata vuotta sitten. Esi-isämme ja -äitimme eivät ikinä osanneet kuvitella, millaisia haasteita me joudumme kohtaamaan. Monta seikkaa on paremmin kuin ennen, mutta uhkat ovat suuria, suorastaan käsittämättömiä.

Olin päivällä kuntosalilla keskustassa, missä tapasin sekä ystäväni Pirkon että kälyni Pirjon. Varmistaakseni sen, että en kovin monena päivänä jätä liikunta-aktiviteettajani väliin, olen rakentanut suojaverkon, aika tiiviin. Tänä aamunakin, kun polkupyöräni takakumi puhkesi ja jouduin sateessa juoksemaan metroasemalle, kiusaus kääntyä kesken matkan takaisin, oli suuri.En kuitenkaan voinut palata takaisin, koska kaksi ihmistä odotti minua kuntosalilla.

Kuntosalilta palattuani seisoin liki puoli tuntia aseman edessä odottamassa nuorta opiskelijaa, joka oli huutanut minulta netissä Esa Saarisen filosofiakirjan. Tyttö oli vasta pari viikkoa sitten aloittanut opiskelunsa eikä osannut tulla ehdottamalleni kohtaamispaikalle. Hän oli myös unohtanut tunnistamismerkiksi ilmoittamansa Stetsonin päästään aamulla yliopistolle lähtiessään. Onneksi osasin kiinnittää huomiota kadun toisella puolella seisovaan keltapuseroiseen tyttöön, joka selvästi odotti jotakin - ja fuksi sai kirjansa.

Keskustasta palattuani noudin Ruusu-Matildan päiväkodista. Tyttö oli tapansa mukaan aurinkoisella tuulella ja kävelimme verkkaisesti Roihuvuoren halki sateesta piittaamatta. Sade on ihanaa jos on kunnolliset vaatteet päällä - ja meillähän oli. Jututimme matkan varrella putkiremonttia tekevää työmiestä.

Nyt taidan mennä poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan. Eläkkeellä olo on ihanaa, kun ei tarvitse joka aamu lähteä johonkin, vaan voi illalla asettua sänkyyn tietäen ettei kellolla ole sijaa arjessani kuin vasta iltapäivällä.

Kauniita unia siis kaikille, toivoo Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Heippa Anna-Liisa ja muut!
Olipa taas mukava lukea eilistä juttuasi, A-L. Kirjoitat niin elävästi ja mielenkiintoisesti, että lukija pääsee ikään kuin retkelle kanssasi. Ja on Ruusulla ihana mummi!
Olin lauantaina Parkkilan Einon hautajaisissa täällä Vihannissa. Einon puoliso, Iida os. Taskila, kuoli keväällä 2002. Iida kuului Liisan haaraan, katsoin kirjasta.
Eino oli sotaveteraani, jonka velipojista kaksi kuoli isänmaatamme puolustaessaan. Risto-vävy kertoi muistotilaisuudessa mielenkiintoisen tarinan siitä, miten Einon isä oli käynyt sodan aikana Raahen esikunnassa. Kaksi talon pojista oli kaatunut, ja Eino taisteli etulinjassa. Isä oli pyytänyt, että Eino siirrettäisiin pois vaarallisesta tehtävästään. Pyyntö kuultiin ja Eino palasi sodan loputtua kotiin. Einolla ja Iidalla oli pitkä yhteinen elämä. Hänestä. niin kuin monesta leskeksi jääneestä, näkyi kaipaus ja ikävä poismenneen puolison vuoksi.
Täällä Vihannissa on viime päivinä ollut tosi komea syyssää. Aurinko on paistanut. Pieniä yöpakkasia on jo ollut. Puolukoita tulee, kertovat metsissä käyneet. Anna-tyttö ja nuorin sisareni Päivi, nyk Ervasti, kävivät viime lauantaina Lukkaroisten perällä marjastamassa ja toivat hirvikärpäsiä mukanaan. Annalla meinasi tulla paniikki päälle - ja Päivi osasi sitä hyvin "höystää". Muilla oli hauskaa, Annalla ei! Inhottavia otuksiahan nuo oliot ovat.
Sinikka M. haki minun varastostani
yhden sukukirjan. Minäkin sain kaupatuksi yhden Ulla-sisarelleni hänen täällä käydessään. Ulla pyysi tuomaan syyslomalla kaksi kirjaa lisää, koska molempia hänen tyttäriään oli kirja kovin kiinnostanut. Ullan kirja on jo tytöillä kierrossa, joten omat täytyy saada.
Marja-sisareni jäi syyskuun alussa eläkkeelle äidinkielen opettajan työstään Oulaisissa. Tällä hetkellä hän on Raimonsa kanssa Kilpisjärven maisemissa ruskaretkellä. Onnellisia eläkepäiviä Marjalle ja kaikille muillekin niistä päivistä nauttiville! Mukava on perässä tulla, mutta kyllä työkin on ihan kivaa!
Huomenna meillä on seutukunnallinen koulutuspäivä Raahessa. Puolelta päivin alkaa ja kuuteen asti kestää. Aiheena on erityisoppilaiden huomioiminen koulussa. Vanhaa tuttua, mutta aina jotain uutta!!! Koulutus on tarpeen jatkuvasti muuttuvan kouluelämän keskellä...
Kyllä ilta on niin pitkälle ehtinyt, että minunkin on aika toivotella kauniita unia blogilaisille. Kukapa tätä enää näin myöhällä lukee, mutta kuitenkin...
Tsemppiä ja kaunista syksyä kaikille toivottelee Eija

Anonyymi kirjoitti...

Minä nyt kirjoitan tähän, kun tämä palsta tuntuu olevan ainoa, mikä minulle aukeaa älyllisesti ja teknisesti. Minä teen tuolla jo aikaisemmin kertomaani muuttoa ja kaikki voimavarani menevät siihen. Käyn täällä Verkasalon kotisivuilla ainakin kerran viikossa. Joka kerta ilahdun, kun jotakin uutta löytyy.
Edelleenkin ihmettelen, pitääkö kotisivujen olla näin mutkikkaat. Tavaraa on kauheasti, mutta minä en ainakaan löydä haluamaani, en osaa käyttää. Paikasta toiseen siirtyminen on vaikeaa. Minun on lähes aina päästäkseni eteenpäin palattava Googleen.
Minulla on jonkin verran kokemusta Yksillä käyn kerran viikossa, olen ollut niitä tekemässäkin, kirjoittamassa, vaikka en mitään ymmärrä. Kaikki asiat mitä luvataan sieltä löytyy.
Verkasalon kotisivuja pitäisi yksinkertaistaa. Se on kaiken A ja O.
Löysin viimeisimmät lehtileikkeet kotisivuilta. Sellainen toivomus minulla olisi, että jokaiseen lehtileikkeeseen merkittäisiin ennen niiden kotisivuille siirtämistä lehti, mistä juttu on otettu, ja päivämäärä. Kyllähän ne näkyvät nytkin kotisivuilta, mutta ei itse lehtileikkeestä, kun sitä katselee.
Ylipäätään koskaan ei saisi jättää lehtileikkeeseen merkitsemättä lähdettä, siis lehteä ja päivämäärää. Ilman näitä leike on arvoton.
Oli minulla joku muukin asia tänne kirjoitettavaksi, mutta enpä enää muista.
Alan pakata tavaraa muuttolaatikoihin. Huomenna pesen ja maalaan kavereineni uuden asunnon kaappeja. Ne on itse asiassa ihan hyvän näköiset, mutta ystäväni mielestä hyllyt kannattaa kuitenkin maalaamalla desinfioida.
Terveisin
Marja-Leena

Anonyymi kirjoitti...

Vihannista taas...
Ekaksi Marja-Leenalle lämpimiä terveisiä Siilinjärvelle ja kaikkea hyvää ja mukavaa muuttotouhuihin! Ihanaa, että löytyy ystäviä, joiden avulla saa remontinkin muuton yhteydessä järjestykseen. Kirjoitit muutostasi jo viime kerralla, mutta nyt vasta sen huomioin... Tsemppiä sinne!
Eilen kävimme Mikon siskon tytön häissä Kannuksessa. Nuoret asuvat Oulussa, mutta molempien lapsuuskodit ovat Kannuksessa, joten kokoonnuimme kauniiseen lapsuuskotisrk:n kirkkoon. Hääjuhlaa vietimme Koivukartanossa.
Sisareni Heli on miehensä Harrin kanssa viikon koti-Kumpulassa. Heiltä syysaskareet pihamaalla sujuvat mallikkaasti. Molemmat rakastavat pihalla askaroimista. Helsingin koti on 7. kerroksessa, joten täällä olo on heille tosi mieluista. Laitoin ruuaksi kaalipataa. Pakkasimme Mikon ja Johanin kanssa eväät koriin ja menimme ulkoruokailuun lomalaisten kanssa. Hyvin ruoka maistui tuoreen puolukkahyytelön ynnä muiden lisukkeiden kanssa.
Aurinko on pysynyt pilven takana. Öisin on ollut jo pientä pakkasta, mutta mukavaa syksyn aikaa eletään.
Käyn lähes päivittäin kurkistamassa blogiin, ja on kiva, kun uutta luettavaa ilmaantuu. Yritetäänpä pysyä aktiivisina...
Odotan mielenkiinnolla M-L:n kommenttejä muuton suhteen.
Syysterveisin kaikille lukijoille, Eija

Anonyymi kirjoitti...

Marja-Leenalle vielä...
Mitä tarkoittaa, että käyt "Yksillä"?
kyselee Eija

Anonyymi kirjoitti...

Hyvät bloggaajat Raija, Eija ja sisareni Marja-Leena. Kaikki te tiedätte, että olen ollut allapäin kritiikista, jonka mukaan olen paitsi pelotellut ihmiset kauas sukuseuran sivuilta myös ominut blogin itselleni. Soitin asian tiimoilta jopa Maija Viherälle, joka on aikaisemmin ohjastanut meitä sukuseuran sivujen vilkastuttamisessa. Maija ei osoittanut minua sormella, vaan päinvastoin. Sain kiitosta! Samoilla linjoilla ovat olleet monet rohkaisevia emaileja minulle lähettäneet tai soittaneet sukuseuralaiset. Siispä olen nuollut haavani ja tulen nyt taas mielipiteineni esille.

Luin mielenkiinnolla Eijan jutun hirvikärpäsistä. Palattuani Kuhmoisista, luin hänen tekstinsä uudestaan, sillä tänä viikonloppuna olen minäkin törmännyt noihin Venäjältä tulleisiin ötiköihin. Aika pelottavia nämä uudet tulokkaat ovat ja tuskin he jäävät viimeisiksi "maahan muuttajiksi".

Eija kirjoitti lähtevänsä viikonloppuna koulutukseen, joka tähtää erityisoppilaiden huomioon ottamiseen koulussa. Aihe on minulle tuttu. Perhepiirissäni olen törmännyt oppimisvaikeuksiin ja kirjoittanut lukihäiriöstä jopa kirjankin. Se ilmestyi vuonna 1985. Painos myytiin yhdeksässä kuukaudessa loppuun ja nyt 22 vuotta myöhemmin kirjaani "Kun aapiskukko ei muni" myydään vielä huuto.netissä ja antikvariaateissa.
Sain loppukesästä entiseltä esinaiseltani kauniin kirjeen, jossa hän kertoi "törmänneensä" hengentuotteeseeni savonlinnalaisessa antikvariaatissa ja ostaneensa sen. Hänen kolmesta lapsestaan yhdellä on lukihäiriö ja seuraavassa sukupolvessa ongelmaa esiintyy useammalla.

Kun tein ensimmäisen lehtijuttuni lukihäiriöstä, siitä ei tiedetty paljon. Olin kirjani kanssa jonkinlainen uranuurtaja, koska en ollut asiantuntija. Olin vain äiti, jonka kolmesta lapsesta kahdella on dyslexia ja joka myös itse on kärsinyt oppimisvaikeuksista. Olen sokea kana, joka lopulta löysin jyvän.

Aivotutkimus on edennyt valtavasti kirjani ilmestymisen jälkeen ja myös opettajat tietävät problematiikasta nykyään paljon enemmän kuin minun ruotsinkielen opettajani Viitalan mutsi.

Ilahduin myös Eijan tunnustuksesta, että hän pitää työstään opettajana. Se on aika harvinaista nykyään, jolloin kaikki hinkuvat mahdollisimman nuorina eläkkeelle.

Eijalle ja Sinikalle kiitokset sukukirjojen myynnistä ja ennen kaikkea kiinnostuksen herättämisestä sukuseuraa kohtaan.

Olin lauantaina monta tuntia sieni- ja marjametsässä ja sain mukavan saaliinkin. Poimin pääasiassa suppilovahveroita ja kanttarelleja. Edelliset lahjoitin tyttärelleni ja jälkimmäiset nuoremman poikani perheelle. Syön kyllä sieniä, mutta minusta tuntuu hullulta ruveta kokkaamaan niistä sinkun ateriaa.

Sisareni on antanut osuvaa kritiikkiä sukuseuran sivuista ylipäätään ja lehtileikkeiden päivittäminen on äärettömän tärkeää.

Huomenna minun pitäisi jaksaa lähteä heti aamusta vesivoimisteluun. Lisäksi Ruusu-Matilda sai Kuhmoisissa kuumeen eikä pääse huomenna päiväkotiin, joten lupauduin muutamaksi tunniksi lapsenlikaksi.

Seuraavaan kertaan,
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Tulipa lapsuusaika mieleeni, kun olin Raijan kanssa kuokkimassa syksyn satoa sisareni perunamaalla.

Silloin ennen vanhaan lapsuudessani naapurista tuli väkea kotijoukon lisäksi perunan nostoon.Kun yhdestä talosta saatiin perunat talteen, siirryttiin toiseen taloon. Oltiin väkivelkaisilla.Se oli lapsesta hauskaa.

Mutta vielä mieleenpainuvampaa oli puintiaika. Me lapset usein pyörimme jyvien ottopaikalla. Tämä paraatipaikka kuului aina talon isännälle.Tavaraa tuli kolmesta torvesta: seula erotteli jyvät, kaunaset ja virnaat. Väliin pistimme kätemme säkin suulle, kun isännän silmä välttyi. Se tuntui mukavalle, kun kylmät jyvät sinkosi vauhdilla pienten sormien välistä.

Poimimme myös tänään puolukoita. Alaluokilla ollessani oli määräys viedä syksyisin koulun keittolaan puolukkaa. Väliin koko luokka kävi opettajan kanssa marjametsässä. Kortteli ja pieni astia täyttyi kummasti punaposkipuolukoista, kuten Eeva H. kirjoittaa runokirjassaan.

Tänä päivänä maalaistalon työt ovat aivan toisenlaisia. Naapureiden välinen yhteisöllisyys,josta me vanhempi sukupolvi pääsimme nauttimaan puuttunee monelta tämän päivän maalaistalon lapselta.

Sadonkorjuuta muistellen...

Sinikka

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää huomenta...
Mukava, että olet jälleen mukana, A-L!
Sienestämisestä tuli mieleeni, että lauantain häissä oli ihanaa sienisalaattia - ja mureaa possunlihaa. Nam, nam vieläkin!
Sinikan tekstiin viitaten kerron, että meidän koulumme oppilaat tuovat vieläkin litran marjoja syksyisin koulun keittiölle. Tiedän, että monissa kouluissa on yhteinen marjaretki em. asian tiimoilta. Sivukylien pienten koulujen lähellä on yleensä marjametsiä, joten hyvä niin.
Vihannissa vietetään ensi sunnuntaina sadonkorjuujuhlaa. Sinne menen lasten kanssa pienen esityksen kanssa. Mukavaa!!!
Näin aamusta jo koneen ääressä... Nyt lähtee kiiruusti monistamaan yllin juttuja Eija
Terkut!!!

Anonyymi kirjoitti...

Panenpa muutaman sanan jotta ainakin blogia lukevat tietävät, että asiat etenevät. Tai takkuilevat, jos haluan olla negatiivinen. Tässä vaiheessa takkuilut eivät kuitenkaan ole kohtalokkaita, koska aikaa uusiin järjestelyihin on riittävästi. Keväällä on toisin.

Sain Werkasalojen kuoron johtajaksi kaavaillulta Annan sukuhaaraan kuuluvalta Pentti S:ltä viestin, jossa hän kertoo ettei pääse koko sukukokoukseen. On aikatauluongelmia!

Kylläpä tuo edellä oleva Sinikan muistelu palautti mieleeni menneet ajat. Talkooperinne on todella kadonnut. Jokainen puskee yksin pellollaan. Tuo sanonta "olla väkivelkasilla" on minulle aivan uusi. Se pitäisi nyt iskostaa jälkipolven mieleen.

Kolmivuotias Ruusu-Matilda kysyy minulta usein, onko joku mitä sanon "taas sellainen sanonta". Yritän nimittäin tietoisesti käyttää sananlaskuja ja -parsia puhuessani hänelle. Viikonloppuna Kuhmoisissa jouduin pariin otteeseen toteamaan, että jos nuttu on nurinpäin, onni on oikeinpäin ja ettei nukkuvan kissan suuhun hiiri juokse ja ettei koiraa ole harvoihin katsominen.

Sananparsia ja sanontoja tulee mieleen ihan itsestään, ei niitä voi juuri esiin houkutella, sillä ei kukko käskien laula. Mutta kun niitä käyttää lapsen kuullen, ne voi toistaa ja helpottaa siten mieleen painumista.

Sukuseuran puheenjohtaja Pekka on palannut Kreikasta ja toivon hänen joko tässä blogissa tai sitten muualla kotisivuillamme kertovan Verkasalojen parin vuoden takaisesta serkkutapaamisesta. Paljonko sinne serkkuja tuli? Minkä ikäisiä? Oliko tapaaminen ruoka- vai seurustelupainotteinen?

Ruusu-Matilda on lupautunut valokuvamalliksi ja nyt meidän pitäisi lähteä "töihin". Kuumetta ei enää ole, ei ainaklaan kädensyrjällä koetettuna. Mitenhän me päästään Roihuvuoresta Herttoniemeen, kun pyöräni on korjaajalla ja tyttö heikossa kunnossa kuumeen jäljiltä? Tavallisesti hän tallustelee matkan ihan reippaasti.

Noista talkoista ja väkivelasta vielä: kun olin Vihannissa heinä-elokuun vaihteessa, kunnanjohtaja sanoi kirkossa veteraanipäivillä, että sellaiset tapahtumat onnistuvat Vihannissa hyvin, koska siellä on poikkeuksellinen talkoohenki yhä voimissaan. Lisäksi kylätoiminta kukoistaa - toisin kuin monessa muussa pitäjässä.

Ensi kesänä pidettävästä Mikkelän veljesten "varjokokouksesta" ja sen pitopaikasta Lumimetsän nuorisoseuran talosta(joka tietysti nousi talkoohengessä joskus 1800-luvun loppupuolella - tulee mieleeni seuraava äsken julkaistu uutinen: Suomessa on tällä hetkellä noin 450 seurantaloa, mutta niiden purkamistahti on todella kiivas. Peräti 50 taloa katoaa vuosittain maisemasta.

Lumimetsästen kannattaa pitää tämä mielessä ja taistella paljon muistoja sisällään pitävän talon puolesta! Purkaminen ja tuhoaminen on helppoa ja nopeaa, rakentaminen vie paljon enemmän aikaa ja kaikista työläintä on vanhan kunnostaminen ja korjaaminen ja kunnossa pitäminen.

Sinikka on muuten kirjoittanut kansalaisopiston kirjoittajapiirissä tekstin, jossa kertoo lapsen näkökulman Lumimetsän nuorisoseuralla pidettyihin tansseihin. Se kannattaisi julkaista täällä blogissa! Kirjoitus palautuisi nuoruuden ajat monelle sukuseuralaiselle mieleen!

Antoisaa päivän jatkoa kaikille,
toivoo Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Tulin juuri puolukasta ja ämpärissä komeilee tummanpunaisia pyöreitä herkkuja. Melkein vesi herahtaa kielelle, kun ajattelee, että tuosta satsista kauhotaan talvella annos kaalilaatikon seuraksi. Entäs se vaaleanpunainen hyväksi vatkattu lappapuuro tai ruispuolukkapuuro, johon on päälle lirruuteltu siirappia. Voi näitä syksyn herkkuja!

Eilen kävimme Sirkka-sisareni kanssa Varpuojalla. Kiitos Iidalle, Kaisulle ja Tuomolle kutsusta. Oli mukava muistella vanhoja asioita. Kun entisajat kertautuvat mieleen voimakkaasti ja niistä tekee mieli puhua, tietää, että lähestytään "ihmisen parasta ikää". Emme puhu suinkaan vanhuudesta.

Näyttää, että tämä blogi on suurelta osin Anna-Liisan ja minun vuoropuhelua. Koittakaapa rynnistää toisetkin väliin!

On kiva samoilla syksyllä hyvässä säässä marjametsässä. Siellä kunto kasvaa, saa raitista ilmaa ja ihan kaupan päälle on vielä tuomisia.

Kun kotiin tultua kauhoin nälissäni kaalikeittoa, ajattelin hymyssä suin usein sisareni miehen Kauno L.toistamaa sananlaskua: "Suu sois, maha vetäs, vaan ei kestä heikot sääret".

...että tällainen päivä...

Sinikka

Anonyymi kirjoitti...

Mukava oli tuo Sinikan mainitsema toissapäiväinen sunnuntai Lumimetsässä perunannostoineen ja puolukkareissuineen. Löytyipä vielä herukoitakin Tipolan pensaista aamupuuron päälle. Äiti oli kaiken kukkuraksi iltaseksi valmistanut vuosikymmenten takaista herkkuani: kuorrutetuista kukkakaalista ja lihapullista tehtyä vuokaa, josta tuli pari viikkoa sitten puhetta.

Anna-Liisalle tiedoksi, ettei siellä Lumimetsässä enää ole sitä vanhaa taloa; se on pois purettu ja talkoilla rakennettiin uusi. Piti oikein kaivaa dokumenttia esille ja valokuva-albumista löytyikin kuvia nuorisoseuran 70-vuotisjuhlista ja uuden talon vihkiäisistä 1.-2.12.1979. Salin täydeltä näyttää olleen juhlavieraita pääjuhlassa ja me kaikki niin nuoria ;)

Lappapuuro odottaa pihalla vatkaamista ja huupparasiat pakastimeen viemistä, joten askareet jatkukoon!

Anonyymi kirjoitti...

Kun tulin kotiin ja aloin lukea päivällä kirjoittamaani tekstiä, huomasin, että vahingossa oli jäänyt yksi aktiivinen kirjoittaja mainitsematta Eija H. nimittäin. Hän on kiitettävällä tavalla jaksanut päivätyönsä ohessa kirjoittaa kuulumisiaan ja kertoa eri tapahtumista.

Jatkoa odotellen...

Sinikka

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitin eilen Kaisu Klemetille, jonka töitä ensi sukukokouksen yhteydessä esittelemme. Kuten olen kertonut,hän on loka-marraskuun vaihteessa lähdössä Uuteen-Seelantiin. Mikäli kirjoitan hänestä jutun/esittelyn maaliskuussa ilmestyvään sukuseuran lehteen, minun on tavattava hänet pian.

Tänään kirjoitin pitkän kirjeen Pertti Salovaaralle koskien ensi kesän sukukokousta. Hänestäkin minun on kirjoitettava jotakin. Jonnekin. Hyödynnettävä hänen julkisuuttaan! Tällä hetkellä miehellä taitaa kuitenkin olla paineita kunnallisvaalien takia.Muiden haastattelupyynnöt menevät meidän tapaamisemme edelle.

Toivomme tietysti menestystä tälle Annan sukuhaaraan kuuluvalle miehelle,joka tiettävästi on toinen Arkadianmäelle päässyt Werkasalo. Vuonna 2000 ilmestyneessä sukukirjassa "Verkasalot" sisareni Kaisu Mikkelä kirjoittaa luvussa "Verkasaloja yhteisöä palvelemassa" seuraavasti: "Tiettävästi ainoa Verkasalon suvun piiristä tullut kansanedustaja on Esteri Häikiö, o.s. Ahola. Hän syntyi Vihannissa, muutti Haapavedelle äitinsä Fredrika Häkkilän ja isänsä Kalle Aholan mukana. Hän asui Muhoksella, kun tuli valituksi eduskuntaan SKDL:n listoilta."
Sukutaulun mukaan vuonna 1900 syntyneen Ester Emilia Aholan äiti oli Retriikka Häkkilä, ei siis Fredrika. Ester kuului Liisan sukuhaaraan ja oli koulutukseltaan karjakko. Kansanedustajana hän vaikutti 60-luvulla ja kuoli 1974.

Kello tikittää. Ruusu-Matilda on kolmatta päivää sairastamassa luonani ja vaatii huomiota. Illan suussa tapaan pitkäaikaisen ystäväni Helin, jonka kanssa tapaamiset ovat vuosi vuodelta harventuneet. Kahvien jälkeen menemme RSO:n konserttiin kuuntelemaan Olli Mustosta.

Seuraavaan kertaan!
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Heipparallaa Helsinkiin , Vihantiin ja muuallekin Suomeen!!!

Työpäivä alkaa olla lopussa. Istahdan vielä hetken koneen ääreen ja "puran" ajatuksiani.

Raijalle kiitokset makoisasta ruokavihjeestä. Lähipäivinä meilläkin syödään omatekoisia lihapullia ja kukkakaalta kuorrutettuna. Maistuu varmasti kaikille!

Ruusulle-Matildalle paljon terveisiä ja pikaista paranemista! Meillä Mikko sai jänisruton, varmistui maanantaina, kolmatta viikkoa sitten. Hän ei "ruukaa" sairastella, joten tuntui oudolta katsella kuumeista, väsynyttä ja voimatonta miestä. Nyt kaikki on jo ok. Kuuri auttoi.

Minäkin harrastan täällä nyt samanlaista kappalejakoa kuin toisetkin, joten terveiset Sinikalle tulevat tässä. Kirjoitit mielenkiintoisesti lapsuusmuistoistasi puinnin ym. sadonkorjuun aikaan. Väkivelkasilla olo on minulle kyllä sana lapsuudesta. A-L ei ollut sitä kuullut. Samantyyppistä kirjoittelua toivon lisää sinulta ja Sirkka-siskoltasikin. Luen mielelläni!

Mikko kävi sisareni Helin kanssa eilen Lukkaroisissa puolukoita poimimassa. Kolme ämpärillistä komeita marjoja odottaa puhdistajia kotona. Aiomme mennä Mikon kanssa yhdessä pihalle tänään perkkaamistalkoisiin. Samalla saa juteltua päivän jos toisenkin asiat
yhdessä läpi. Aika kuluu rattoisasti! Ja puoli kourallista marjoja suuhun silloin tällöin. Siitä se hiljaisuuskin syntyy. Sitäkin tarvitaan.

Miten Marja-Leenan muutto sujui? Sitä tarinaa odottelen... Ilman hikeä pääsen mukaan muuttoon, niin luulen.

Nyt tukka putkella, tosin kypärän sisällä, pyöräilee kotiin
Eija

Anonyymi kirjoitti...

Tuli tuossa mieleen ne heinä-elokuun vaihteen tapaamiset, kun Eija lähetti sen Pentin näyttelyn avajaisiin kirjoittamansa kivan kirjoitelman. Sanoisin sitä kronikaksi, vaikka hän ei itse mielestäni sanonut sitä runoksi tai kronikaksi. Kaunis kiitos siitä Eijalle.

Alkusyksykin meni kesän ilmojen kaltaisena. Olen odotellut niitä syksyn aurinkoisia päiviä, ei niitä tullut. En muuten pidä syksystä, ainakaan myöhäisemmästä ajankohdasta. Olen syntynyt keskikesällä, johtuukohan se siitä. Vuoden alkupuolella, kun aurinko alkaa paistaa ja päivät kirkastua, minussa syttyy jokin odottamaan kevättä ja kesää.

En huomannut oliko kukaan Anna - Liisalle selittänyt, mitä se väkivelka on. Jos naapurit tai sukulaiset oli auttamassa jonkin työn teossa, se sitten maksettiin laatunaan takaisin. Eli kun he tarvitsivat mentiin vuorostaan heille. Tätä tapahtui varsinkin viljanpuinnin aikana.

Sitten se talkootyö. Olen siitä saanut nauttia viime aikoina siskoni Sinikan, Raijan ja hänen tyttärien taholta. Kiitos myös heillekin. Siivous on ollut tyttöjen harteilla, pihanhoito Sinikalla, sitten se viime pyhän potun kuokkiminen. Vielä kaksi ämpäriä puolukoita Sinikan poimimina. Nyt alkaa jo minun tilanne selkenee, jos sitä apua ei niin enää tarvitse.

Sirkka (Jaakontytär)

Anonyymi kirjoitti...

Ensiksi vastaus Eijan esittämään kysymykseen, jonka hän teki Marja-Leenalle: Siitä tekstistä puuttuu piste, ehkä joku sanakin. Se "yksillä" tarkoittaa sitä, että sisareni käy jollakin kotisivulla usein - ja ilman ongelmia.

Marja-Leenalla on muutto päällä - niin kuin sanotaan. Siksi hän ei varmaankaan ole ehtinyt vastaamaan sekä kollegaltani Irjalta että Pekalta aktiivista otetta tämän blogin suuntaan, vaikka kiva minun tietysti on yksityisiäkin emaileja saada. Jakaisin kuitenkin mielelläni kirjeiden saamisen ilon muiden sukuseuralaisten kanssa.

Palaan Irjan kirjoittamaan emailiin myöhemmin...

Raijan oikaistua käsitykseni Lumimetsän nuorisoseuran talosta, rupesin pohtimaan vanhojen rakennusten kohtaloa. Kuten alkuviiklosta mainitsin, olin viime viikon vaihteessa Kuhmoisissa Ruusu-Matildan äidin vanhempien kesäpaikassa. "Torppa" on Saaresjärven rannalla aika etäällä kirkonkylältä. Ruusu-Matildan paappa on tehnyt päivätyönsä opettajana ja peruskoulun rehtorina, mutta hän on myös erikoistunut puutöihin. Tämä on ollut ratkaisevaa "Torpan" rakentamisessa. Talon runko - siis hirret - on siirretty jo 1990 Hyrylästä, missä tuohon maailman aikaan toimi varuskunta.

Ruusun äidin mielipide on, että liki sadan neliön talviasuttava kesäpaikka on rakennettu erittäin edullisesti: talossa on hyödynnetty esimerkillisellä tavalla kierrätysmateriaaleja, esimerkiksi tilavan keittiön kaikkien kaappien ovet on pelastettu helsinkiläisen vanhainkodin jätteenkuljetuslavalta ja esimerkiksi minun avioerosyksynäni (1969) vangeilla teettämäni pirtinpöytä ja penkit ovat jatkaneet ahkerassa käytössä Kuhmoisissa.

"Torppa" ei ole ollut ainoastaan paapan ja mumman projekti. Ruusu-Matildan kaksi enoa ja isä ovat puurtaneet monta kesää Saaresjärven rannalla.
Minua "Torpassa" viehättää maallikonkin silmin havaittava
suunnitelmallisuus. Kaapit on rakennettu niin, ettei hukkatilaa ole juuri lainkaan.

Yhteisöllisyys toimii "Torpalla" loistavasti. Tämä lienee tavoite, johon monet isovanhemmat pyrkivät, mutta eivät onnistu. "Torpalla" koko perhe - kolme lasta ja kuusi lastenlasta - on huomioitu liikuttavalla tavalla: esimerkiksi kuusi eriväristä pikkujakkaraa pinossa keittiön oven vieressä, kuusi ongenvapaa saunan kuistilla, sienikirjoja kasapäin muista kirjoista puhumattakaan, pottia siellä sun täällä. Leikkimökki tulee aikanaan toimimaan myös majoitustilana, nyt siellä ainoastaan leikitään. Mutta vaikka taloa on rakennettu jo liki 20 vuotta, sieltä puuttuvat edelleen sähkö ja vesijohdot. Mutta ei se tunnu haittaavan. Kynttilöitä ja öljylamppuja poltetaan paljon, levysoitin käy pattereilla. Levyvalikoima on nostalginen.

Yksi tärkeä yksityiskohta vielä: talon rakennusvaiheet on koottu kolmeen valokuva-albumiin. Albumeja selaamalla vieraalle selviää heti, että lastenlapset ovat todella - esimerkiksi lautoja kantamalla - osallistuneet kesäpaikan rakentamiseen.

Minun on tässä vaiheessa tunnustettava, että minä en ole mikään kesämökki-ihminen. Minulle riittää yksi asunto. Itse asiassa ajatus tupla-Suomesta kauhistuttaa minua. Mutta Ruusu-Matildan vanhemmat viettävät kernaasti elokuisia rapujuhlia "Torpalla" ystävineen, marja- ja sienireissuista puhumattakaan, juhannus kokkoineen on pyhitetty perheelle, jouluksi poikani perhe on usein paennut maalle.

Näin etäälle minä eksyin Lumimetsän nuorisoseuran talosta, joka on siis rakennettu uudestaan 1970-luvulla. Onko uusi rakennus entisen kopio? Se ensimmäinen rakennus ei muuten noussutkaan 1800-luvulla - niin kuin kirjoitin - vaan pian vuosisadan vaihteen jälkeen eli muuan vuosi ennen isäni syntymää.

Koska Lumimetsän ns-talo on siis suhteellisen "uusi", tuo päivälehden uutinen 50:stä vuosittain purettavasta seurantalosta
nostattaa lisäkysymyksen: kuuluuko niiden noin 450 seurantalon joukkoon paljonkin "uusia" rakennuksia, siis sellaisia kuin tämä nykyinen Lumimetsän ns-talo, jossa Mikkelän veljesten "varjokokous" ensi kesänä pidetään?
Kun isäni Toivo Y. lähti sotaan, Vihannin ns-talo oli Raahen tien ja Ouluun vievän rautatien varressa. Muistan talon pihalta mm. tikanheittokilpailut, joihin isänikin osallistui. Juoksinkohan minä siellä ensimmäiset juoksukilpailuni? Vai tapahtuiko se Vuolulla? Joka tapauksessa ns-talo myytiin sodan jälkeen Vihannin työväenyhdistykselle ja uusi ns-talo nousi toiselle puolelle kirkonkylää - tietysti talkoovoimin. Niistä talkoista, joihin minäkin osallistuin, on olemassa valokuva. Mutta missähän minä olen sen nähnyt?

Vuosisadan vaihde yli sata vuotta sitten oli kansansivistyksen ja kansalaistoiminnan kulta-aikaa. Siitä saa jonkinlaisen käsityksen Vihannin osalta myös sukukirjaa tutkimalla. Aatteita tunki joka suunnasta, ihanteet olivat korkealla. Ihanteellisella isälläni oli usein tapana sanoa, että rehellisyys perii maan. Mutta periikö se?

Näissä aatoksissa,
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Edellisestä hengentuotteestani on muuan lause lentänyt taivaan tuuliin. Toisessa kappaleessa kerron ensin Marja-Leenan muuttopuuhasta, sitten siinä pitäisi olla muutama lause Pekka V:n ja Irja E:n (Reetan sukuhaaraa, taulukko 1282) kirjoittamista emaileista. Kollegani Irja on pari päivää sitten palannut onnistuneelta Islannin matkaltaan ja on vielä kokemustensa pyörteissä. Odotan sekä Pekan että Irjan aktiivista panosta tämän blogin suuntaan. Irja itse totesi emailissaan, että sukuseuran kotisivut voisivat olla kuin iltapäivälehti. Siinäpä unelma! Toteuttakaamme se!

Kirjoittamisiin, jälleen Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Edellisestä hengentuotteestani on muuan lause lentänyt taivaan tuuliin. Toisessa kappaleessa kerron ensin Marja-Leenan muuttopuuhasta, sitten siinä pitäisi olla muutama lause Pekka V:n ja Irja E:n (Reetan sukuhaaraa, taulukko 1282) kirjoittamista emaileista. Kollegani Irja on pari päivää sitten palannut onnistuneelta Islannin matkaltaan ja on vielä kokemustensa pyörteissä. Odotan sekä Pekan että Irjan aktiivista panosta tämän blogin suuntaan. Irja itse totesi emailissaan, että sukuseuran kotisivut voisivat olla kuin iltapäivälehti. Siinäpä unelma! Toteuttakaamme se!

Kirjoittamisiin, jälleen Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys taas! Lupasin palata Irjan emailiin, jonka hän kirjoitti Islannista palattuaan. Hän oli lukenut nämä blogimme osaset ja tykkäsi, että meillä on syytä olla tyytyväisiä. Hän ei pidä sukuseuran kotisivuja vaikeasti avautuvina niin kuin monet meistä. Odottelemmepa sitten hänen tekstejään sinne ja tänne.

Ilahduttavin oli se osa Irjan viestistä, missä hän maalaili silmieni eteen Werkasalojen oman houkuttelevan iltapäivälehden, siis sähköisen lehden jonka jokainen haluaisi päivän päätteeksi lukea.

En ole koskaan työskennellyt iltapäivälehdessä, en edes ostanut sitä luettavakseni, mutta sen verran olen Iltasanomia ja Iltalehteä selaillut, että ensimmäisiksi nousivat mieleeni juorut. Ne on siroteltu lehteen lukijoiden houkuttelemiseksi. Kuinka pitkälle me Werkasalot voisimme mennä lukijoiden kalastamisessa?

Torstaina minulle sattui sellaista, mitä viimeksi 65 vuotta sitten; kolaroin pyörälläni. Silloin lapsuudessani. 5-vuotiaana, sukelsin pyörineni (aikuisten pyörä muuten) mummuni talon päädyssä olevaan nokkospensaikkoon, nyt lensin päistikkään katukivetykselle. Olin ajamassa sateen kastelemaa katua Kulosaaren kohdalla kohti Helsinkiä, kun pyörä ei suostunutkaan nousemaan liuskaa pitkin. Olematonta liuskaa! Pari autoa meinasi pysähtyä katsomaan mummun kompurointia, mutta kyllä minä sitten kuitenkin omin avuin pääsin pystyyn. Tanko oli ihan väärässä, mutta sain sen paikoilleen. Kypärä pysyi päässäni, vaikka heilahtikin rajusti. Polvessani on nyt rupi, joka on halkaisijaltaan kaksi cm. Mutta housut eivät menneet rikki!

Vesijumpan vetäjä totesi minulle Yrjönkadun altaalle päästyäni: "Ei sinulla kyllä osteoporoosia ole."
Valehtelisin, jos sanoisin etten säikähtänyt tälliä. Se tekee minusta varmaan varovaisemmankin.

Minun on tässä paljastettava untohimoni vauhdikkaaseen pyörällä ajoon. Tajusin sen jo silloin kun pyöräilin 10-14 -vuotiaiden lasteni kanssa Helsingistä Ahvenanmaalle. Sisareni oli mukanamme 13- ja 9-vuotiaiden lastensa kanssa. Yövyimme teltassa ja paistoimme raiskäleitä leirintäalueilla. Kerran olimme sateen takia pakotettuja yöpymään motellissa. Muistan miten söimme myöhään illalla ravintolassa samaan aikaan kun siellä oli naisten tanssit. Seuraavana kesänä me sitten menimme Kööpenhaminaan ja ajoimme Atlantin rannalle.

Oli äärettömän miellyttävä kokemus ajella pyörällä Kööpenhaminassa, missä pyöräilykulttuuri oli paljon pitemmällä kuin Suomessa. Tietysti mekin olemme edistyneet. Minulla meni kuitenkin vuosikausia etten pyörääni varastosta ottanut, minua mukamas pelotti. Vuosi sitten rohkaistuin ja uskaltauduin "rattiin" ja sitten se on kyllä ollut menoa. Pisimmät päivälenkit ovat tänä kesänä olleet yli 30 km.

Kohta alkaa aamu sarastaa, joten painun minäkin tästä pehkuihin.

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

"Eteenpäin sanoi mummo, kun lumesta ylös kömpi".
Et ole Anna-Liisa ainoa, joka on kompuroinut pyöräillessään. Mummoiksi emme kuitenkaan vielä tunnusta itseämme, vaikka tällejä väliin otammekin. Kivoja sanoja nuot; tällit ja päikstikkaa. Vihantilaista murretta, arvelisin.

Itse seikkailin pyöräni kanssa pari vuotta sitten pitkin asfaltin pintaa. En ymmärrä, miten siitäkin kaateesta niin vähin vammoin selvisin. Leuan alus oli kyllä aivan ruvella, mutta mitään päänalueelta ei särkynyt (kieli, silmälasit,hampaat ym.) Samoin kyynärpää ja polvi olivat verillä, mutta vaatteet ehjänä. Arvelen kääntäneeni hiukan liian nopeasti eturatasta ja kohta olin mahallaan tiellä "hämärän kähämäsä". Luita ei onneksi mennyt siinä rytäkäsä rikki.

Lapsuudessamme saimme opetella ajamaan aikuisten pyörillä. Kotonani oli "Viktooria verge". Se oli naisten pyörä,jonka isä oli ostanut äidille kihlajaislahjaksi, luulisin v.1925. Pyörä oli hieman normaalia pienempi,siinä oli ruskea kippura istuin ja laakea ohjaustanko.Sillä me kaikki viisi tyttöä opettelimme vuoronperään pyörälläajon alkeet. Äidin pyörä palveli minua uskollisesti,kun kuljin yhteiskouluaikanani kymmenvuotiaasta asti joka maanantaiaamu kuuden linja-autolle Alpuaan. Matkaa oli seitsemän kilometriä. Isäni kyllä saatteli matkan puoliväliin synkimmän metsätaipaleen ohi.

Kun sitten tulimme rippikouluikään, meille kahdelle nuorimmalle isämme osti omat pyörät.

Viktooria vergen elämänkaari päättyi,kun sisareni poika Seppo L.opetellessan ajoi sillä tallin seinään ja ohjaustanko meni tönköksi.

Miten kiva olisi, jos uskollinen palvelija olisi säilytetty. Näkisin sen silmilläni nojaavan Suomen suvessa koivun runkoon ohjaimissaan kauniit kukkakorit, ikäänkuin ajuria odotellen.

Pyöräily on halpaa ja saasteetonta hupia, sitä kannattaa harrastaa...

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys!
Taitaa tämä blogi uuvahtaa jos minä en kirjoita. Pohdiskelen jälleen, haluavatko ihmiset että tämä väylä on olemassa? Olisiko parempi ettei tätä olisi?

Kauhajoen järisyttävä murhenäytelmä on nostattanut kaikkien huulille sanan yhteisöllisyys. Kun rupesin kesällä 1999 ideoimaan erilaista yhteisöllistä senioritaloa Helsinkiin, tiedemiehet olivat jo pitkään tutkineet näitä ilmiöitä.

Suomessa Markku Hyyppä sai noihin aikoihin eniten julkisuutta yhteisöllisyys-kirjallaan. Häntä kiinnosti rannikon ruotsinkielinen väestö, joka eli pitempään ja terveempänä kuin muu väestö. Syyksi Hyyppä löysi yhteisöllosyyden. Hän kuvasi ruotsinkielistä aluetta Muumilaaksona, jossa ihmiset kokevat saavansa apua ja turvaa paitsi sukulaisiltaan myös naapureiltaan. Heidän ei tarvitse kynsin hampain yksin taistella olemassaolonsa puolesta. Elämä on turvallista.

Minä innostuin sosiaalisesta pääomasta alettuani puuhaamaan Loppukiriä. Sittemmin - Aktiivisista senioreista 2002 jo erottuani - kirjoitin aiheesta artikkelinkin Terveyden edistämisen Keskuksen Promo-lehteen. Juttu löytyy edelleen nimelläni Googlesta, haastateltavinani olivat asiaan vihkiytyneet Markku Hyyppä ja Jouko Kajanoja.

Ei yhteisöllisyys synny yhdessä yössä, ei edes viidessäkymmenessä vuodessa. Sen sijaan yhteisöllisyyden voi - mitä sanaa käyttäisin? - tuhota tai romuttaa
paljon lyhyemmässä ajassa.

Talkoohenki on oleellinen asia yhteisöllisyydessä, se on samaan hiileen puhaltamista yhteisen päämäärän hyväksi. Tätä talkoohenkeähän Vihannin kunnanjohtaja viime kesänä mainosti pitäjässä olevan. Olen ajatellut, että siitä olisi hyvä ponnistaa, ei tarvitsisi aloittaa niin alhaalta kuin muissa pitäjissä.

Kun perustin Aktiiviset seniorit elokuussa 2000 Loppukiriä "synnyttämään", yhdistykseen liittyi kaikenkarvaisia ihmisiä.Toiset olivat yhteisöllisiä ja sosiaalisia, toiset jotain aivan muuta. Kun erosin yhdistyksestä toukokuussa 2002, jäi ystäväpiiriini kourallinen senioreita, jotka minun laillani eivät halunneetkaan Arabianrannan Loppukiriin asumaan. Olen usein viime vuosina ajatellut että nämä ihmiset edustavat parhaimmillaan yhteisöllisyyttä, juuri heidän olisi pitänyt muuttaa Loppukiriin. Mutta he eivät halunneet. Esimerkiksi Heli, jonka olen tuntenut 40 vuotta, on todellinen enrgiakaivo. Tiedättehän, että on kahdenlaisia ihmisiä; toiset antavat sinulle joka tapaamisella ja joka puhelinkeskustelussa energiaa, toiset taas imevät sinusta kaiken energian. Heli kuuluu ensi mainittuihin.

Toinen yhteisöllinen nainen Loppukirin ajoiltan on Salme, kohta 80-vuorias opettaja. Hän tekee hirveästi vapaaehtoistyötä, on mukana nälkäpäiväkerääjänä, juoksuttaa milloin minkin hyvää tekevän yhdistyksen mainoslehtisiä ihmisten postiluukkuihin jne. Kun Aktiiviset seniorit toimi ensimmäisiä kuukausiaan ja rahasta oli pulaa eikä toimistoakaan oltu vielä hankittu, Salme siivosi muutamaa kokoustilaa Annalassa jotta seniorit saivat ilmaiset kokoustilat. Salme on muuten ainoa tuntemani ihminen, joka tilaa vain puolet Helsingin Sanomista. Ystävä maksaa toisen puolikkaan, lukee sen ensin ja pudottaa lehden vasta sen jälkeen Salmelle.

Kolmas tähän joukkoon kuuluva on vielä työelämässä mukana oleva sosiaalityöntekijä Aili, Savosta Helsinkiin aikoinaan muuttanut. Asumme aivan toistemme naapureina ja käymme joskus vesijuoksemassa ja RSO:n konserteissa. Hän on ihailtavan joustava lähdöissä ja liikkeissään. Olen sanonut, että jos ehdottaisin kuuhun lähtöä, hän lähtisi jos sattuisi olemaan vapaapäivä! Vuosi sitten syksyllä hän käveli La Compostelan Espanjassa, tiedättehän te sen satoja kilometrejä pitkän pyhiinvalellusreitin. Tänä kesänä Aililla on ollut uusi aluevaltaus: viikonlopun kestänyt rauhankongressi Norjassa. Voin kai sanoa, että hän on kokeillut elämässään kaikkea: ollut mm. lukuisilla työleireillä ja työskennellyt nunnaluostarissakin.

Miettikääpä kuinka paljon teidän ympärillänne on yhteisöllisiä ihmisiä - etten sanoisi puurtajia.

Huomaan, että minulta on veto poissa. Siis seuraavaan kertaan!

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Torstai-illan päätteeksi...

Anna-Liisa ehtii, vaikka tuntuukin olevan koko ajan meno päällä. Mukava, kun jälleen kirjoitit kuulumisiasi ja "ystäväraportin".

Viimeisissä kommenteissa on käsitelty mm. polkupyöräilyä. Minäkin pyöräilen lyhyen työmatkani päivittäin. Joskus muutakin... Talvisin minulla on edessä nastarengas. Ennen nastoja ehdin toissa syksynä kaatua koulun portilla ihan kunnolla. Pää ja olkapää osuivat ensimmäisinä jäätikköön. Kypärän styroksi meni halki, niin kova oli tälli. Onneksi oli kypärä päässä, muuten olisin loukkaantunut ties kuinka pahasti. Puhun oppilailleni kypärän tarpeellisuudesta. Itse haluan olla esimerkkinä puheilleni. Muutenhan vesitän hyvän asian kokonaan...

Viime sunnuntaina olin oppilasjoukon kanssa sadonkorjuujuhlassa esiintymässä. Tämän päivän Pooki-sanomissa oli upea kuva lapsista. Se innostakoon lapsia jatkamaan hyvää harrastustaan.

Kävimme Mikon kanssa tänään iltasella tervehtimässä Koivikon Siliä. Lienee Sili vanhin sukuseuramme jäsenistä, ainakin täällä Vihannissa. Sili asuu kotonaan Sisko-tyttärensä hellässä huolenpidossa.
Reino-poika oli tuonut eilen ämpärillisen vanhan ajan puolukkahuuppaa. Toinen tytöistä, Ritva, asuu Oulussa ja käy sieltä tervehtimässä äitiään. Kohta alkavat Ritvallekin eläkepäivät. Onnea kovasti!

Meillä on Vihannin kirkossa uudet urut. Asko-kanttorin johdolla kirkossa oli eilen ollut virsihartaus, johon Sili ja Sisko olivat osallistuneet.

Verkasalon Onerva, Yrjö ja Outi olivat vierailleet ennen meitä ja tuoneet mukanaan maalta poimittuja mansikoita. Olivatpa tosi herkullisia ja makeita! Pääsimme mekin jaolle. Pitää soittaa Lehtisaareen ja kysyä lajiketta...
Mansikoita suoraan maalta syyskuun lopulla, nam nam...

Juttelimme Silin kanssa niitä näitä ja kyselimme "vanhoja". Pärekaton talkootkin kävimme läpi!
Kylällä oli ollut yksi päreentekolaite, jota vietiin tarpeen mukaan talosta toiseen ja oltiin väkivelkasilla...

Ilta kului nopeasti makoisan kahvittelun ja juttelun parissa.
Olipa kiva käydä. Kiitokset molemmille mukaville ystäville!

Aurinko on paistanut ja ruskaa on ympärillä. Nautin elämästä!

Aika rientää... On nukkumaan menon aika.

Hyvää yötä ja kauniita unia meille kaikille!
- Eija -

Anonyymi kirjoitti...

Heippa blogin ystävät!

Kun Eija H.kertoi blogissaan vierailusta Sili K.luona, sain ajatuksen kirjoittaa aiheesta jonkun sanan.

Miten tärkeää olisi, että pidettäisiin yhteyttä ja käytäisiin kylässä toisissamme. Itselläni on tapana käydä muutamia vanhoja ihmisiä tapailemassa ihan noin ex temporee, mitään sopimatta.
Ne ovat hyvin antoisia vierailuja, kun voimme puhua vanhoista asioista eri kyläkulmien näkövinkkelistä katsoen. Kun olen työskennellyt suurimman osan työvuosista Vihannissa ja olen myös syntyperältään vihantilainen, tunnen aika paljon ihmisiä täältä, varsinkin vanhempia. Heiltä saa sellaista tietoa, jota kaivattaisiin historian kirjoihin. Ikäväkseni voin todeta, että vierailukohteet ovat viime vuodenkin aikana vähentyneet kertojien siirryttyä ajasta iäisyyteen.

Ihmiset ovat hyvin yksinäisiä ja kaipaisivat seuraa ja virkistystä. Muistan lapsuudestani, että kotiini tuli usein sunnuntaisin isälleni miesvieraita. He puhuivat paljon sota-ajoista, joita lapsi ei ymmärtänyt eikä aina jaksanut kuunnella. Nyt kertojat ovat poissa. Lapsuudessani ei tarvinnut sopia vierailuaikoja, vaan mentiin ja tultiin, mikä ihaninta vieras oli aina tervetullut. Toisin on tänä päivänä. Usein televisio-ohjelmat koetaan yhteydenottoa tärkeämmiksi,jos nyt ensinkään pääse porrasrallia pidemmälle puhumattakaan kahvikupposesta.

Kotikylälläni Lumimetsässä asui isän veljeksiä kaksi. Varsinkin lähellä asuvan Peltomaan sedän ja tädin muistan usein sunnuntai-iltaisin tulleen navettatöiden jälkeen kotiini iltakahville ja vaihtamaan kuulumisia. Se oli lapsesta mukavaa, sitä odotettiin.

Yksi isän veljistä Arttu M. asui Paavolan Saarikoskella vaimonsa kanssa. Heillä ei ollut lapsia. Kiimalan talossa, jossa he asuivat, oli paljon asuinhuoneita. Pihapiiri oli entisajan mukaan rakennuksien ympäröimä. Erään juhannuksen aikaan meidät sukulaiset oli kutsuttu suurin joukoin sinne vierailulle. Itse olin ollut vesirokossa ja pelkäsin, että en pääsisi mukaan. Tervehdyin ja matkustimme postiautolla Paavolan kirkolle. Meitä piti olla hakemassa joku hevosella, ehkä setäni. Mutta kun hakijaa ei kuulunut, lähdimme taivaltamaan jalkapatikassa.Matka tuntui lapsesta pitkältä, en tiedä montako kilometriä se oli. Muistan, kun melkein perille päästyämme kaksoset(Anna-Liisa ja Marja-Leena) tulivat vastaan, heillä oli Härmän kansallispuvut yllään. Mutta sitä riemua, kun perille pääsimme. Siellä oli meitä serkuksia paljon; leikimme ulkona, poimimme joen varresta kulleroita ja söimme Aino-tädin tarjoamia herkkuja. Kaiholla katsoin silloin myös Kaisun kansallispukua, olimmehan hänen kanssaan samaa ikäluokkaa.

Näin mieleenpainuvia ovat sukutapaamiset. Niistä kertyy muistoja elämän reppuun niin lapsen kuin aikuisen näkövinkkelistä katsoen.

Syksyisen sunnuntain mietteitä...

Anonyymi kirjoitti...

Taas Eija täällä...

Käyn usein kurkistamassa blogiin ja toivon löytäväni sieltä uutta luettavaa. Jälleen tärppäsi, kiitos Sinikan!

Omasta lapsuudestani muistan kyläilyt Lehtolassa. Muistan Lehtolan papankin hämärästi kiikkustuolissa istumassa. Muistan Sallin, kummitätini. Muistan Ailin ja Jaakon. Muistan Marjan.

Lapsuuskotini naapurissa asui Sakon Eino. Hän ajoi Karhun Liikenteen autoa ja vei meidät usein Lehtolan tienhaaraan. Matka tieltä tuntui olevan, varsinkin pimeällä, tosi pitkä. Onneksi tien päästä näkyi ulkovalo, jota kohti kuljimme. Usein Lehtolassa olivat myös Lämsän Liisa ja Leena. Sisaruksistani Lehtolassa kävivät myös Marja, Ulla ja Heli. Nuoremmat mielestäni vähemmän.

Sadonkorjuujuhlassa, josta kerroin ed. kommentissani, tarjoiltiin ohrapuuroa. Istuimme Lahden Marjan kanssa vierekkäin ruokapöydässä. Muistelin Marjalle aamuisia ruokahetkiä Lehtolassa, jolloin tarjoiltiin ruis- tai ohrapuuroa mustaherukkahillon kanssa. Vieläkin muistuvat ja maistuvat... Usein oli tarjolla myös itse valmistettua viiliä. Sekin oli tosi hyvää.

Muistan isot pihlajat, joiden oksilla istuttiin ja laulettiin. Muistan kaksipuoleisen kiikun, jossa kiikuttiin. Muistan lammahaan, jossa leikimme. Muistan polun, jota pitkin menimme naapuriin, Lehtopellolle. Muistan Lehtopellon väen äitiä ja isää myöten. Muistan kesäiset aamut, jolloin heräsimme puojin vintillä lehmien ääniin ja ämpäreiden kolinaan. Muistan maitotonkkien viennit Jaakon kanssa maantien varteen. Muistan pääskysten ihanat äänet.

Äitini oli omasta äidistään orvoksi jääneenä saanut kodin Lehtolasta. Olen kiitollinen, että minulla oli sellainen paikka lapsuudessani kyläilyjä varten. Olisin varhaislapsuuteni muistoissa paljon köyhempi ilman Lehtolaan liittyviä muistoja.

Nykyisin kyläilyvälit puolin ja toisin ovat liian pitkät. Puhuimme Marjan kanssa, että otamme asiaksi kyläilyn syksyn aikana. Siis syksyn aikana ensin Marja ja Sauli meille, sitten me Lehtolaan. Pitäkääpä blogilaiset huoli, että näin tapahtuu!

Sinikka, juttuasi oli mielenkiintoista lukea. Kiitos! Odotan jatkokertomusta...

Mukavaa syysillan jatkoa kaikille.
Blogeillaan...
- Eija -

Anonyymi kirjoitti...

Tuli ihan haikea mieli loistavia tunteita herättäviä tekstejänne lukiessani, Sinikka ja Eija. Jotenkin tuollaiset muistelukset sopivat juuri iltalukemiseksi. Tuntuu kuin olisi "kaukana kavala maailma". Minulla on myös paljon muisteltavaa ja aion todella muistella, teidän inspiroimana, mutta nyt tällä hetkellä saa jäädä lyhyeen. Kerrankin.

Kun istuudun tähän koneen ääreen seuraavan kerran, kerron millaista oli Iina-tädin ja Veikko-sedän luona Lumimetsässä. Kyllä minullakin ovat muistoissa eläinten hajut ja puurojen maut ja maitopäniköiden äänet, kaikki.

Rauhallisia unia kaikille bloggaajille!
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Noita Sinikan ja Eijan kirjoituksia lukiessani tuli mieleeni, että sukuseura voisi ruveta keräämään tällaisia tekstejä ja julkaista ne kirjana.

Minä vietin lapsuuteni ihanimmat hetket Peltomaalla Lumimetsässä. Jos kysytte, mikä niistä ajoista teki niin ihmeellisiä, en pysty vastaamaan. Voin vain sanoa: siellä oli hyvä olla.

Veikko-setä oli isäni Toivo Y:n veli, veljessarjan kolmanneksi vanhin. Isä taas oli toiseksi nuorin, ikäeroa oli noin viisitoista vuotta. Minulle ja sisarelleni Veikko-setä oli jonkinlainen papan korvike, veljesten isähän kuoli jo 1919 isäni ollessa 8-vuotias. Pikkuveli Martti oli tuolloin vain kolmen vanha, esikoinen Mikko (Juhanin isoisä ja Pertti Salovaaran isoisän isä muuten) 21 vuotias.

Isäni vanhimmat veljet Mikko ja Jaakko jäivät meille etäisemmiksi kuin Veikko-setä. Syykin on selvä: setä oli naimisissa äitimme tädin Ina Pekkalan kanssa. Ina ja Veikko jäivät lapsettomiksi ja me Marja-Leenan kanssa olimme epäilemättä heille jonkinlaisia lastenlasten korvikkeita.

Poikani kotona on Ina-tädin vanha harmoni. Kerrottiin, että Ina halusi opettajaksi, mutta hänen isänsä toi kotiinsa tämän harmonin todeten: "Tässä sinulle seminaaria kylliksi." En tiedä, onko se totta mutta olen kuullut että Ina ei saanut sanallakaan puhua seminaariin menosta sen jälkeen. Kohtalon ivaa oli, että Ina-täti jolle lapset merkitsivät hyvin paljon, ei koskaan saanut omia lapsia.

Tiedän kuinka pitkä - tai lyhyt - matka oli Peltomaalta Mämmeahoon, Sinikan lapsuuden kotiin, mutta kuinka kaukana kirkolta on/oli Lehtola?

Näissä mietteissä,
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys jälleen täältä Helsingistä, tarkemmin sanottuna Punahilkantieltä!

Viime viikko mennä hurahti niin etten ehtinyt muuta liikuntaa harrastaa kuin senioreiden vesijumppaa ja sen jälkeen vesijuoksua Itäkeskuksessa. Ystäväni Pirkko ihmetteli, etten tiistaina ollut Kisahallin kuntosalilla. Torstain vesijumpan jätin myös aivan laskelmoiden väliin, koska vuosi sitten kuolleen tätini jäämistön selvitys on vielä kesken ja minun pitäisi saattaa se loppuun. Nyt se looraa loppua, mutta minä olen aivan ventti.

Eilen maanantaina olin sitten taas Itäkeskuksessa vesijumppaamassa ja -juoksemassa. Tapasin perikanaa altaalta löytämäni kaksi naista: kaimani Anna-Liisa käy puolen tunnin vesijumpassa mutta ennen sitä hän on tavallisesti jo vesijuossut jonkin aikaa suuressa altaassa, Veera taas harrastaa vain vesijuoksua. Hänestä olen aikaisemminkin kirjoittanut, hän on se jolla on puolalaista verta suonissaan. Nyt olemme jo vaihtaneet puhelinnumeroitakin. Tai paremminkin hän on altaassa antanut puhelinnumeronsa ja selittänyt perusteellisesti, miten numero pysyy mielessä ilman puhelinkatalogiin viemistäkin. Taitaa onnistua!

Meillä tuntuu olevan paljon yhteistä, mm. mieltymys pyöräilyyn. Kaiken kukkuraksi hänen poikansa jopa harrastaa kilpapyöräilyä! Veera muuten laulaa kuorossa ja hänen innoittamanaan katsoin eilen Teemalla alkavan ohjelman kuoron perustamisesta. Päävetäjänä ohjelmassa on Pasi Hyökki.

Anna-Liisa vaikuttaa väsyneeltä. Syykin selvisi: tuntuvasti vanhempi aviomies on alkanut sairastelemaan ja rajoittamaan vaimonsakin menemisiä. Kun alkuillasta kuulin, että olen saanut kaksi peruutuspaikkaa RSO:n huomisillan konserttiin, soitin Anna-Liisalle ja pyysin mukaan. Hän oli selvästi ilahtunut. Keskiviikkosarjan konsertissa Finlandiatalolla esiintyy nyt kuuluisa baritoni Thomas Quasthoff.

Tänään olin kuntosalilla keskustassa, ajoin sinne pyörällä. Pirkko tuli myös. Roihuvuoreen palattuani noudin Ruusu-Matildan päiväkodista (klo 14.40)ja yön tyttö viettää täällä luonani.Hän läträsi todella pitkään kylpyammeessa ennen nukkumaan menoaan. Huomenna toteutuu hänen suuri unelmansa: menemme heti aamusta Itäkeskukseen uimaan. Vasipitoista tämä elämämme, kuten huomaatte.

Tänään kirjoitin Sutelan veljeksille, kahdelle "annalle" ja kehoitin aktivoitumaan sukuseuran suuntaan. Samoin toimin unilukkarina Aliloiden suuntaan. Sain kiinni Aunen, jonka käskin herätellä sisaruksiaan. Hehän voisivat kutsua koolle Alilaln "varjokokouksen" sukujuhlien jälkeiseksi päiväksi.

Nyt pehkuihin! Nukkukaa suloisesti!
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Heippa Vihannista!

Upea pihlajanmarjakuva etusivullamme! Pekalle, luulisin, siitä suurkiitos!

Nyt olen tusinamummu. Minusta tuli 12. kerran mummu maanantai-iltana, kun Anulle ja Antille syntyi Rovaniemellä poikavauva. Tusinamummu ei ole missään tapauksessa kielteinen ilmaisu, vaan erittäin myönteinen. Uutinen tietää myös sitä, että pääsemme lähiaikoina katsomaan isosiskoja, Oonaa ja Aavaakin. Aava,
2 vuotta, oli ollut eilen illalla katsomassa uutta tulokasta ja kertoi minulle, että "on simmät, suu, mutta ei oo tukkaa... ei voi kammata..." Lapsenlapsia on nyt 7 tyttöä ja 5 poikaa. Hyvä alku!!!

Meillekin on tulossa perheenlisäystä... Joona harrastaa metsästystä ja on pitemmän aikaa kysellyt, että emmekö voisi hankkia koiraa. Johan on ollut Joonalle mainio tuki. Emme ole lämmenneet ajatukselle ennen elokuun loppua, jolloin Joona teki sellaisen ehdotuksen, jota emme voineet kieltää. Poika on useamman vuoden harrastanut keuhkojen mustaamista. Hän lupasi lopettaa pahan tavan, jos annamme luvan koiran hankkimiseen. Nyt meille tulee Orivedeltä asti musta labbis, hyvää lintukoirasukua. Näin meitä on nettitietojen perusteella valistettu. Kahden viikon perästä minäkin saatan käydä iltasella pieniä kävelylenkkejä "kakkalapio" kädessä... Sellaisia roskiksia on meidän perällä, joihin tuotteet laitetaan. Aika näyttää, että tuleeko minusta kunnon fani...

Vielä pienen hetken istun työpöytäni ääressä ja lähden sitten kotijoukkoja katsomaan.

Mukavaa keskiviikkoiltaa blogissa vieraileville Eijalta

Anonyymi kirjoitti...

Onnittelut Sinulle, Eija, uudesta tulokkaasta! Miten kauniita nimiä lapsesi ja hänen puolisonsa ovat tyttärille antaneetkaan. Aava on ehdoton suosikkini. Joko Aavalla on nimipäivä? Onnittele Mikkoakin puolestani.

Olen parissa bloginpätkässä kertonut ystäväpiiristäni. Joku voi ihmetellä, miten he liittyvät Werkasaloihin ja sukuseuraan, mutta kyllä se liittyvät. Ihmisen ystäväpiiri on sellainen, että se uusiutuu moneen kertaan elämän aikana. Mitä vanhempi olet, sitä vaikeampi on löytää uusia hengenheimolaisia. Ihminen voi menettää ystävänsä kuoleman ja avioeron johdosta, mutta joskus ystävykset vain etääntyvät ja vieraantuvat toisistaan. Sellaista sattuu valitettavan usein.

Monilla Werhasloilla on suuret perheet. Silloin ei tarvitse kovin paljon ystäviä. Mutta entä jos olet ainoa lapsi? Entä jos lähisukulaisia on vähän ja puoliso kuolee? Ystävät eivät todennäköisesti kaikkoa leskeltä samalla lailla kuin eronneelta.

Minä kärsin vuosisadan vaihteen molemmin puolin pahasta loppuun palamisesta. Elämääni ei juuri muuta sisältynyt kuin työ. Ihmettelin, miten esimerkiksi työtoverit jaksoivat istua iltaisin tuopin ääressä. Minä en jaksanut. Nyt syykin on selvinnyt: krooninen sairaus, joka tarvitsi lääkitystä.

Joskus neljä vuotta sitten kun olin ollut muutaman vuoden eläkkeellä tein inventaariota ystävistäni. Kuolleita ei ollut, mutta raihnasia oli paljon: yhdet kärsivät polvi- ja selkävaivoista (eivät liiku juuri ollenkaan), toiset unettomuudesta (ovat masentuneita ja väsyneitä). Seuraa en heistä saanut. Tai jos sain, he masensivat minua. Itse aloin noihin aikoihin taas kävellä pitkiä lenkkejä ja harrastaa kulttuuriakin...

Nyt olen päättänyt tarttua hihasta jokaista vastaantulijaa, joka hiukankin viestittää olevansa minusta kiinnostunut. Ystäväsaldo ei nimittäin ole viime vuosina näyttänyt paljoa! Todellista hengenheimolaisuutta löytää harvoin, mutta ihmeekseni olen tehnyt löytöjäkin. Täytyy tunnustaa, että yksi tällainen löytö olet sinä, Eija. Muistan, että kesällä erotetassamme - seisoimme juna-asemalla - jompi kumpi meistä sanoi: "pidetään yhteyttä". Nyt tämä blogi ja kotisivut mahdollistavat yhteydenpitomme luontevalla tavalla.Ihmettelen sukulaissieluisuuttamme, sillä meidän arkemme eroavat suuresti toisistaan. Sinulla on uskosi ja pitkä onnellinen avioliitto takanasi, minä erosin jo nuorena ja kirkossa käyn tuskin koskaan. Sinä olet monitaituri. Soitat,laulat,keität - kai sinä ompeletkin, koska olet Kumpulan tädin jälkeläinen, minä taas en osaa muuta kuin vähän kirjoittaa ja vähän kasvattaa lapsia. Jokin kuitenkin yhdistää. Sukuseurako?

Nyt en jaksa kirjoittaa tätä tekstiä loppuun. Seuraavalla kerralla kerron vuosien takaisesta ystävästäni, joka pari viikkoa sitten naurussa suin putkahti yllättäen eteeni todeten: "Sinäkään et tietysti muista minua?" En muistanut, kun en tuntenut. Edellisestä tapaamisestamme oli ehtinyt vierähtää liki 20 vuotta! Viikko sitten olimme jo Itäkeskuksen Stoassa kuuntelemassa Sofi Oksasta, Suomen parasta kirjailijaa.

Rauhallisia unia toivottaa Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys! Poikkeuksellisesti kirjoitan päiväsaikaan, tavallisesti kirjalliset hommani ajoittuvat myöhäiseen iltaan tai yöhön.

Te, jotka asutte Vihannissa tai Siilinjärvellä tai missä muualla tahansa kuin Helsingissä, ette varmasti usko mitä olen tehnyt viimeiset 1,5 tuntia: olen pyörittänyt kymmeniä - jos en ihan satoja - kertoja HUS:n (Helsingin yliopistollisen keskussairaalan) puhelinnumeron tilatakseni ajan kuulon tarkastukseen. Olin tutkimuksissa 2005 ja silloin minut luvattiin kutsua uuteen kontrolliin kahden vuoden päästä, mutta niin vain on aika vierähtänyt, eikä mitään kutsua tai puhelinsoittoa ole tullut.

Kuuntelin taannoin kateellisena valtionvarainministeri Jyrki Kataisen ylistystä Siilinjärven terveyskeskukselle ja koko Kuopion alueen terveydenhoidolle. Siilinjärvella asuva sisareni on usein kerskunut kuinka siellä Savossa asiat hoituvat yhdellä puhelinsoitolla. Miten kuntien väliset erot ovat niin suuret? Täällä Helsingissä avun tarvitsijalle annetaan puhelinnumero, johon pitää soittaa tiettyyn aikaan, esimerkiksi tänään klo 12-15. Ensimmäisen tunnin puhelin tuuttasi varattua, sitten tuli kuulutus: tämä numero ei ole toistaiseksi käytössä.

Tämä päivä ei ole ensimmäinen päivä kun yritän tätä ajanvarausta.
Ajatelkaa mikä ajan- ja sen kautta rahanmenetys jos KAIKKI potilaat veivaavat tuntitolkulla päivästä toiseen HUS:n numeroita.

Eijalta minun piti jo aikaisemmin kysyä, mikä se nastarengas oikein on? Minulla etupyöräni kumi on kohta vaihtokunnossa ja voisin ajatella nastarengasta, jos se minulle sopisi. Siis katukäyttöön?

Kun tuossa edellisellä kerralla puhuin muutaman vuoden takaisesta virkistymisestäni, unohdin mainita tärkeän syyn siihen, että valoa alkoi taas näkyä. Se oli Roihuvuoreen muutto kesällä 2005.

Asuin aikaisemmin radan varressa Puistolassa, minne muutin lyhyen työmatkan takia. Mitään muuta hyvää Puistolassa ei ollutkaan. Tai olisiko parempi puhua lyhyen sijasta mukavasta työmatkasta? Käytin nimittäin työmatkoihini pääsääntöisesti paikallisjunaa, joka on melkein yhtä nopea ja kätevä kuin metrokin.

Ensimmäiset metrokokemukseni olen hankkinut muuten ulkomailla: Moskovassa, Lontoossa ja Berliinissä. Moskovan metrossa tuoksui edellisen päivän viina ja valkosipuli, ja Lontoon metroa pidin pelottavana. Berliinissa olen asunut pariinkin otteeseen pitemmän aikaa - en siis vain turistina - ja juuri siellä menetin sydämeni maan alla liikkumiselle. Paitsi että Berliinin metro oli nopea, siinä oli kiva tarkkailla ihmisiä. Berliinin - ja varsinkin Kreuzbergin, jossa asuin - ihmiset ovat kirjava sekoitus kymmeniä - tai jopa satoja - kansallisuuksia.

Nyt asun Roihuvuoressa, jonne muutin kuopukseni perheen perässä. Aluksi kuljin bussilla Herttoniemen metroasemalle, mistä sitten jatkoin matkaa metrolla keskustaan. Nyt olen kuitenkin lähes unohtanut bussit, sen sijaan kävelen lähimmälle metroasemalle. Hyötyliikuntaa siis.

Roihuvuori toi varsinkin alkuaikoina Vihannin mieleen, vaikka täällä on paljon vaihtelevammat - ja siis kauniimmat - maastot. Lähiö on rakennettu 50-luvulla, minunkin taloni melkein ensimmäisten kerrostalojen joukossa 1957. Täällä asuu paljon alkuperäisi roihuvuorelaisia. Sitten on suuri joukko sellaisia nuorempia ihmisiä, jotka ovat viettäneet täällä lapsuutensa, muuttaneet jonnekin muualle, mutta palanneet takaisin.

Minun perheeni kannalta - myös tyttäreni asuu nimittäin täällä - ratkaiseva tekijä löytää Roihis oli vihreä poliitikko Tuomas Rantanen. Hän on kuopukseni ystävä ja syntynyt ja kasvanut täällä. Mies palasi tänne sen jälkeen kun sai omia lapsia. Hänen isänsä on muuten aikaisemmin ollut Roihuvuori-seuran puheenjohtajana parisenkymmentä vuotta.

Liikkumisharrastukseni elpymiselle on ratkaisevaa ollut juuri Roihuvuori ja sen ympäristö. Sanavarastossani ei ole sanaa ihana, mutta tästä asuinalueesta on sanottava että täällä on ihanaa asua. Roihuvuoren palvelut eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta toistaiseksi minua ei häiritse se, että mm. apteekki, terveyskeskus, posti, pankit ja Alko ovat muualla. Täällä kiertää esimerkiksi sellainen minibussi, joka kuljettaa ikäihmisiä mm. Herttoniemen terveysasemalle. Saa bussia toki muutkin käyttää, mutta lähinnä kai se on varattu huonosti tai laiskasti käveleville. Minä en toistaiseksi ole tarvinnut minibussia, mutta poikani on sanonut, että minun pitäisi käyttää sitä ettei palvelu lopu. Samalla lailla lapseni korostavat paikallisten yritysten käytön tärkeyttä. Pyörä on parasta korjauttaa täällä ja ruokaostosten kohdalla unohtaa suuret marketit. Täällä asiat ovat siis samalla mallilla kuin monen maaseutukunnan sivukylällä - paitsi että julkinen liikenne toimii.

Juurtuakseni tänne olen mm. liittynyt kuopukseni kehoituksesta Roihuvuori-seuraan. Tai ei Ville kehoittanut liittymään, ilmoittipa vain viime keväänä Roihuvuori-päivän alla, että seura tarvitsisi kahvinkeittäjiä. Lupauduin, mutta en minä mitään keittänyt, sen sijaan paistoin ja myin pitkästi toista sataa vohvelia. Hyvin onnistuivat!

Olettko muuten huomanneet, että olen pyytänyt sukuseuran puheenjohtajalta haastattelua ja saanut sen. Ensimmäiset kysymykset Pekka saa vastatakseen viikonlopun aikana.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin kahdenkymmenen vuoden takaisesta ystävästäni, joka ilmestyi yllättäen eteeni vähän aikaa sitten. Tarinan loppu saa odottaa seuraavaan kertaan, sillä lähden pian noutamaan Ruusi-Matildaa
päiväkodista. Keskiviikkona olimmne Itäkeskuksessa uimassa ja huomasin, että tyttö on nyt varmempi vedessä liikkuja kuin viime keväänä.

Näkisittepä roihuvuorelaisen syksyn! Sade on väistynyt, aurinko paistaa. Syksy on viljan - siis monessa mielessä viljan - keruun aikaa,
ajattelee Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Moi Tuusulastakin

Anna-Liisa sai houkuteltua minut haastateltavakseen – ei tuohon ollut vaikea suostua. Täysin eri asia on sitten se, kun pitäisi vastata Annas-Liisan kysymyksiin. Mutta luulisin että on sitä tullut oltua pahemmissakin haastatteluissa ja tilanteissa. Odottelen viikovaihdetta ja haastattelun aiheita, mutta muutakin viikonvaihteessa on odotettavissa. Olen suunnitellut meneväni Lohjalle uuden moottoritien tunneleihin juoksemaan lauantaina, yhteensä 8 tunnelia kahteen kertaan. pisin tunneli on kuulemma noin 2,3 kilometriä. Kun sieltä pääsen kotiin, niin voi olla, etten lauantai-iltana enkä mahdollisesti vielä sunnuntainakaan saa sähköpostiani (tai blogia tai keskustelupalstaa) avattua haastatteluvastauksien sepustamiseksi. Toivon siis ymmärtämystä haastattelun mahdolliseen hitaaseen etenemiseen...

odotellen
Pekka

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys jälleen!
Jysähdin television ääreen tuijottamaan muutama päivä sitten nauhoittamaani elokuvaa. Elokuvan juoni - aikuinen tytär etsii kauan sitten kadottamaansa isää - ei ole minulle elokuvassa merkityksellisintä, vaan tapahtumapaikat. Tapahtumat on sijoitettu perulaiseen Arequipan kaupunkiin ja sen ympäristöön. Arequipa on maan toiseksi suurin kaupunki ja siellä minä vietin kymmenen vuotta sitten neljä viikkoa. Olin muka kielikurssilla, mutta espanjaa enemmän opiskelin paikallista kulttuuria. Asuin perheessä, josta sitten sekä opettaja-äiti että ravintoterapeutti tytär tulivat luokseni käymään.

Elokuvan maisemat palauttivat paljon muistoja mieleeni. Ehkä matkustamisen merkitys on juuri siinä, että voi sitten vanhana kun vauhti on hidastunut, palata ajatuksissaan tapahtumiin ja maisemiin, jotka ovat paitsi ajallisesti myös maantieteellisesti kaukana.

Kerroin muutama päivä sitten uudelleen löytämästäni ystävästä. Tiemme erkanivat joskus kaksikymmentä vuotta sitten. Hän muutti ensin Saksaan ja sitten sieltä Keski-Suomeen, missä ryhtyi maaseutumatkailuyrittäjäksi. Kauaa en häntä ehtinyt tuntea ja se varmaan oli syy siihen, että kadotimme toisemme. Mutta Marja oli hyvin avulias ja yksi palvelus jäi kovasti mieleeni: muutin Helsingin keskustasta Puistolaan silloin kun markka vapautui. Lapsistani kaksi olivat jo ylioppilaita ja kolmaskin kirjoittamassa aika pian. Minun muuttoni sattui vuoden vaihteeseen, jolloin tytär oli Kreikassa ja pojat Graazissa Itävallassa. Heidän matkansa oli tietysti varattu paljon ennen kuin minä tiesin asunnon vaihdosta mitään.

Olin siis muuttokuormani kanssa aikamoisessa liemessä. En muista, ketkä tätä yksinäistä naista auttoivat, paitsi jo mainitsemani Marja sekä sitten Mirja-Leena, johon olin tutustunut osakunnassa. Kirjoja minulla on aina ollut paljon ja nyt olin muuttamassa hissittömän talon kolmanteen kerrokseen. Mutta kyllä se onnistui!

Muistan, että kellarissa törmäsin samassa kerroksessa asuvaan Karjalasta lähtöisin olevaan naiseen, joka kertoi - minun kirjapinkkojani katsellessa - lahjoittaneensa enemmistön kirjoistaan jo sukulaislapsille ja sen lisäksi aikovansa säätiöittää muun omaisuutensa, lähinnä pienen yksiönsä, jossa asui. Säätiön tarkoituksena oli tukea sisarusten jälkeläisten opintoja.

Ja nyt yhtäkkiä Marja seisoi edessäni Finlandiatalon aulassa. Hän tunsi minut, mutta minä en häntä. Helikään, joka törmäsi häneen ennen minua, ei ollut häntä tuntenut. "Etkö sinäkään muista minua?" Marja kysyi tullessani vaatenaulakolta takki vielä kainalossani. Hän oli tutun näköinen, minua nuorempi. Sijoitin ajatuksissani hänet entisiin työpaikkoihini, hänen täytyi olla vielä työelämässä...
Hän ojensi kätensä ja sanoi nimensä.

En minä ollut häntä näinä vuosina unohtanut, siitä oli hänen maailmankuulu poikansa pitänyt huolen. Aina kun tiedostusvälineet kertoivat Suomen kuuluisimmasta vuoristokiipeilijästä, minä muistin äidin. Olin haastatellut aikoinaan äitiä ohjelmasarjaani "Kun minä kotoani läksin". Kun silloin vuosia sitten vierailin hänen Tapiolan kodissaan, hän vei minut kylpyhuoneeseensa ja näytti kaikkien neljän lapsensa hammasharjamukit. Marja oli ns. sunnuntaiäiti, joka siihen maailman aikaan oli aika harvinainen ratkaisu. Kotoaan lähtiessään hän oli jättänyt koko katraansa isän hoviin.

Olemme nyt verestäneet ystävyyttämme. Seuraavaksi on ohjelmassamme Kristian Smedsin ohjaama "Jumala on kauneus" Kansallisteatterissa. Näytelmä pohjautuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, joka kertoo liminkalaisesta taidemaalarista Vilho Lammesta.

Minun piti kirjoittaa tänään ruokaan liittyvistä muistoista, mutta se jää seuraavaan kertaan. Kollegani Pirkko Kolben Laura-tytär oli pari viikkoa sitten haastateltavana radiossa ja hänellä oli hyviä ajatuksia. Tuhersin muutaman ajatuksen ohjelmasta ihan muistilapullekin, mutta tapani mukaan en nyt löydä sitä mistään. Mutta ehkä se löytyy...Täällä blogissahan ovat niin Sirkka, Sinikka kuin Eijakin muistelleet lapsuutensa herkkuja. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kaikki sukuseuralaisten lempiruuat ovat olleet vaatimattomia puuroja ja vellejä. Ruokaelämys - niin kuin muutkin elämykset - irtoavat aivan muista asioista kuin ankanrinta ja kaviaari.

Näissä merkeissä tällä erää!
Anna-Liisa

Kaisu Mikkelä kirjoitti...

Hei,

Sinikka kiinnitti huomiota siihen, että Annan sukuhaaralaiset enimmäkseen kirjoittavat.

Miten niin? Miten monikaan muu voisi kirjoittaa?
Kuinka moni sukuseuran jäsen edes tietää, että Blogi-kirjoittelua käynnistellään?

Blogin etusivulle on lueteltu muutaman jäsenen nimi, jolle Pekka kai ensiksi laittoi kirjoitusoikeuden. Kirjoittajien määrä on siitä
laajentunut. Siksi luettelo hämmentää.

Voisko etusivun osallistujien nimet poistaa tai täydentää niitä sitä mukaa kuin uusia kirjoittajia
tulee. Miten on Juhani ja Pekka?

Kaisu Toivontytär Mikkelä
Annan sukuhaaraa
Turusta

jussi kirjoitti...

Hei Kaisu!
Sukuseuran Keskustelupalstalle on avattu uusi otsikko: Viestintä. Sen alla on aihe: Keskustelupalstan rakenne ja ominaisuudet. Klikkaamalla sitä voit osallistua keskusteluun sukuseuran viestinnän/web-sivujen kehittämisestä. Syy miksi juuri sinne on, että Keskustelupalsta on rakenteeltaan selvempi ja hallittavampi kuin tämä blogi.
WWW-osoite on: http://p1.foorumi.info/werkasalot/
Sinne pääsee myös sukuseuran web-sivun kautta: http://suvut.genealogia.fi/verkasalo/ kohdasta Keskustelupalstalle.

Tiedotamme jäsenille ko. asiasta vielä sähköpostin välityksellä. Jatketaan siellä keskustelua.
t:jussi

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Punahilkantieltä! Tulin juuri Sampon,6, ja Matildan, 3, kanssa Roihuvuoren kirjaston teatteri-illasta: Aladdin ja taikalamppu oli vetänyt katsomon täyteen pikkuväkeä. Poikani ystävä Satu, joka on osoittautunut Werkasaloksi, oli siellä myös Salama-tyttärensä ja Veikko-poikansa kanssa. Molemmat lapset taitavat olla alle 2-vuotiaita.

Noihin edellisiin kirjoituksiin - Siis Kaisun tekstiin ja Juhanin tekstiin - on jollain lailla mahdollisimman monen reagoitava. Kaikki, jotka haluavat blogin kirjoittelun jatkuvan, pitää tehdä halunsa julkiseksi. Jos kiinnostuneita ei ole riittävästi, sivujen ylläpitäjät voivat lopettaa blogin.

Sain tänään uuden jääkaappi-pakastimen. Ostin niin hyvän ja tyyriin, että sen pitäisi riittää minulle loppuelämäkseni. Kun uusi laite oli pantu paikoilleen, minulla oli kiireinen urakka työntää kaikki pakastetut ruokani kaappiin. Sen jälkeen pyöräilin taas Kisahalliin kuntosalille. Kilometrejä taisi kertyä 25 tai ylikin.

Niin kiireessä pakastimeni täytin, etten voinut toteuttaa Sampon ja Matildan leivostoivetta. Yhdet he saivat, mutta enempää en löytänyt läheisen kokkikoulun herkkuja. Jäivät seuraavaan kertaan.

Huomisen päivän vietän Matildan kanssa: menemme Itäkeskukseen uimaan heti aamusta. Huomenna ilta on niin kuin tämäkin: molemmat ovat luonani tai ainakin kanssani. Ottakaapa kantaa kotisivujen ja blogin puolesta!

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Vihannin mummu kirjoittaa...

Olen paistanut viisi pellillistä pitsaa. Huh, että on hiki, vieläkin... Kaikkea ei sakki ole syönyt. Osa menee jääkaappiin huomista varten.

Leena ja Aada tulivat lauantaina Vantaalta, Minna ja Kaisla sunnuntaina Viitasaarelta ja Janne, Niina, Jere ja Elda ynnä Lara-koira maanantaina Kiteeltä. Siis syöjiäkin on ihan hyvä määrä. Johan ja Joona ovat täällä normaalisti meidän kanssamme.
Torstaihin asti huoneet ovat miehitettyinä, sitten Vantaan ja Kiteen porukat lähtevät, Viitasaaren naiset kotiutuvat perjantaina. Tämä on ihan hauskan äänekästä ja rattoisaa... Illat töiden jälkeen kuluvat tosi sukkelaan.

Tyttöjen kanssa olemme pelanneet skippoa. Se on minun lempparipeli nykyisin. Mikko on mielissään, kun on muita pelikavereita välillä. Hän pelaa kanssani velvollisuuden tunnosta ja pitääkseen vaimon hyvällä tuulella... Viitasaaren koululaiset ovat lomalla ensi viikon ja tulevat tänne. Heini, puuhaleiriläinen, odottaa lomaa kovasti myös siksi, että saa pelata mummun kanssa. Mahtavaa!!!

Minä olen kokenut tämän blogin kirjoittelun ihan mukavana. Toki nämä jutut ovat varmasti sellaisia, etteivät kaikki halua moiseen mukaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että annetaan pyöriä niin kauan kuin kirjoittajia ja juttua piisaa. Voisimmehan kirjoitella sähköpostiakin, mutta tänne pääsevät vapaasti kaikki halukkaat lukemaan. Ehkä rohkeus myös omaan kirjoittamiseen löytyy jossain vaiheessa. Minä odottelen kovasti uusia blogilaisia vanhojen joukkoon.

Missä viivytte; Sirkka, Sinikka ja Raija? Antakaapa kuulua kivoja juttujanne... Joko Marja-Leenan muutto kaikkineen alkaa olla kunnossa? Nettiyhteydet kun toimivat, niin olemme "kuulolla" lukemisen kautta... Kaisu, odotan kuulumisia Turusta. Tiedän, että sinulta löytyy kerrottavaa! Entä sukumme miehet?!

Onnea A-L:n uudelle kodinkoneelle!
Ja paljon terveisiä Sampolle ja Matildalle. Mukavaa uintireissua huomiselle!

Ympärilläni on jo hiljaista... Nyt on minun saunavuoroni, joten hyvän yön toivotukseni kaikille...

- Eija -

Anonyymi kirjoitti...

Aika pitkää (mutta hyvää) keskustelua

Tämä kommenttini tuohon Anna-Liisan blogiin "Elämä on matka – ja sehän jatkuu" on jo kuudeskymmenes. Minä en enää kovin helposti löydä tuolta asioita, jotka muistan kuitenkin jossain kohdassa kommentteja olevan. Kaisun kysymykset kirjoittajista, niistä nimistä, jotka näkyvät etusivulla on varmasti hyvä. Härättäähän tuo ihmetystä, jos nimiä on vain muutama, mutta kommentoijia vaikka kuinka paljon.

Nuo muutamat nimeltä mainitut on kutsuttu kirjoittamaan blogia, eli aloittamaan uuden ketjun... Jokaiseen blogiin voi kuka tahansa esittää kommenttinsa, ja nämä kommentit kuuluvat teknisesti tuohon samaan blogiin. Koska kuka tahansa voi esittää kommentteja, niin kirjoittajien nimilistaa on vaikea ylläpitää näkyvissä. (Tämä blogi-ohjelmaversio ei käsittääkseni anna siihen automaattista apua.

Jussi kommentoi tuossa edellä myös blogeja ja niiden suhdetta keskustelupalstaan. Niin kuin Jussi kertoi, keskustelupalstalta löytyy Jussin tekemä kysely siitä miten näitä kahta välinettä voisi hyödyntää paremmin. Käykääpä katsomassa ja kommentoimassa.

toivoo Pekka

Anonyymi kirjoitti...

Tyhmiä kysymyksia...

Eijalta haluaisin kysyä, mitä on skippo.

Itse ainakin luen mielelläni ja joskus kirjoitankin tätä blogia ja toivoisin sen jatkuvan. Käsitykseni on, että se on monelle sukuseuralaiselle vielä varsin tuntematon asia ja uutta on monelle se, että kommenttien takaa löytyy mielenkiintoisia kirjoituksia.

Keskustelupalsta on minusta (anteeksi vain)sekavan oloinen.
Olen koittanut monta kertaa kirjoittaa sinne, mutta minun taitoni eivät riitä ajatuksieni julkaisuun. Voisiko joku vääntää rautalangasta, miten sinne vastataan?

Esitän kysymykset: Pitääkö sinne rekisteröityä käyttäjäksi?
Pitääkö laittaa, jos vastaa, käyttäjätunnus alkuun? Kun kirjoitan asiani ja lähetän, saan aina vastaukseksi jotain tähän suuntaan: vahvistus ei vastaa koodia. Onko ohje salainen, jos on niin,sen voisi laittaa vaikka sähköpostiini.

Olen ymmärtänyt jostakin Pekan viestistä,että keskustelupalstalle ei tarvitse rekisteröityä. Missä tökkii?

Sukuseuran kirjoista vielä, että olisikohan menekki suurempaa, jos niitä olisi myytävänä myös kirjastossa. Kirjasto ei ottane tietojeni mukaan välityspalkkiota.

Lapsuusmuistot muhii...

Anonyymi kirjoitti...

Miksi keskustelupalsta kenkkuilee...

Keskustelupalstalta löytyy nappulat "Vastaa" ja "uusi aihe", joista aukeaa ruutu, johon asia kirjoitetaan. Sen jälkeen siinä ruudun alapuolella on se ihmeellinen vahvistuskoodi, jossa on sekavasti näytetty isoja kirjaimia ja numeroita. Tämä numero ja kirjainrimpsu on kirjoitettava uudestaan sen alapuolella olevaan laatikkoon. Sen jälkeen (jos vahvistuskoodi laatikossa on sama kuin yläpuolella) onnistuu nappulasta "Lähetä" tekstin ilmestyminen keskustelupalstalle. Kesksutelupalstalla tämä toiminta estää asiattomien ohjelmien pääsyn sotkemaan keskustelua (esimerkiksi tekemään automaattisesti mainoksia palstalle).
Tästä on ollut ohje viime keväänä sukuseuran lehdessä. Koitan saada sen ohjeen vaikka tuohon kesksutelupalstan avavavan linkin viereen lähiaikoina.
Toivon, että tuo auttaa alkuun keskustelupalstan käytössä.

Keskustelupalstan sekavuudesta olisi kiva saada tarkempaa tietoa: miten sitä voisi kehittää helpommin ymmärrettäväksi? Kehittämisideoita ja konkreettisia ehdotuksia voi kertoa tuon palstan lisäksi täälä blogissa tai sitten vaikka suoraan sähköpostilla Jussille tai minulle (osoitteet löytyvät seuran kotisivujen hallitus-kohdasta. Jussilla on myös se kysely keskustelupalstalla...

syksyä ihaillen
Pekka

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Punahilkantieltä! Tänä aamuna meni usko siihen, että eläisin 110-vuotiaaksi. Olin todella uupunut ja piti jatkaa sängyssä oloa yhteentoista asti.

Lakanojen välissä maatessani minun piti myöntää, että en alkuviikosta ollut ollut itselleni kyllin armollinen. Olin lupautunut kaikkeen, mihin minua pyydettiin ja keksinyt itse lisää ohjelmaa: mm. polkenut kaksi kertaa kolmen päivän sisällä kuntosalille ja vesivoimisteluun keskustaan ja takaisin, käynyt kaksi kertaa Stockmannin Hulluilla päivillä, viettänyt pari tuntia Matildan kanssa uima-altaassa, siksakannut polkupyörällä Matilda tarakalla Herttoniemen terveyskeskuksen laboratorioon ja samana päivänä vielä noutamaan tytön kanssa Sampoa päiväkodista...

Uutinen Martti Ahtisaaren rauhanpalkinnosta tuli myöhäistä aamukahvia juodessani. Kyllähän mies on palkintonsa ansainnut. Minulla on ystäväpiirissäni nainen, jonka aviomies oli diplomaattina Afrikassa yhtä aikaa Ahtisaaren kanssa ja olen kuullut miehestä - kuten Eeva-rouvastakin - pelkkää hyvää. Suomalaisille toimittajille Ahtisaari on kuitenkin ollut kova pala. Tunnustusta ei juuri ole herunut.

Tuosta 110 vuoden eliniästä: pyörän selässä kuten uima-altaassakin on aikaa miettiä. Ykskaks tajusin sen, että äitini eli 83-vuotiaaksi varsin vähäisellä liikunnalla. Mikkelän veljeksistäkin moni on elänyt iäkkääksi. Tosin sukukirjassa täytyy olla virheitä, kun Veikko-sedänkin väitetään eläneen 100-vuotiaaksi. Lapsuudesta muistan, että äitini puhui hyvin ihailevaan sävyyn jostain isän naispuolisesta sukulaisesta, joka eli poikkeuksellisen vanhaksi. Hänen on täytynyt olla vuonna 1858 syntynyt Kustaava Porkka. Hänen kuolinvuotensa kuitenkin puuttuu sukukirjasta.

Joka tapauksessa se, että ihminen nykyaikana arvelee elävänsä yli 100-vuotiaaksi, edellyttää asiaan valmistautumista etukäteen. Täytän nyt ensi sunnuntaina (12.10) 70-vuotta. Jos sattuisin elämään vielä 40 vuotta,
ehdin tehdä vaikka mitä.

Jos katselen elämääni taaksepäin, voin todeta että 40 vuotta sitten 30-vuotiaana olin juuri saanut 3. lapseni. Vuotta myöhemmin olin eronnut yksinhuoltaja ylivoimaisine päivähoito-ongelmineen. Sen jälkeen on tapahtunut aivan hirveästi asioita. Valtiotieteen maisterinkin paperit sain vasta yksinhuoltajana ollessani. Yleisradioon siirryin vasta nelikymppisenä, kirjani "Kun aapiskukko ei muni" ilmestyi minun ollessa jo 47-vuotias, Yksinhuoltajiien yhdistystä olin perustamassa päälle kolmikymppisenä, Aktiivisiä senioreita 62-vuotiaana. Sitä ennen olin sisarusteni kanssa monta vuotta äitini omaishoitajana (eipä ollut vapaa-ajanvietto-ongelmia; onneksi lapseni auttoivat). Eläkkeelle jäätyäni olin myös mukana kuntouttamassa kuopiolaista aivokasvainpotilasta,entistä haastateltavaani, jonka toipumiseen eivät juuri muut uskoneet kuin pieni joukko ystäviä ja Suomen paras aivokirusrgi Juha Hernesniemi. Minä sain painostettua maksusitoumuksen leikkaukseen Kuopion kaupungilta. Jos en olisi ollut toimittaja, sitä tuskin olisi tullut.

Olihan se Leena L:n kuntoutuskin kokemus. Hänen sukulaisista oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Heittelivät kiviä rattaisiin sen kun ehtivät. Ilman lukihäiriökirjan kirjoittamista ja kokemuksia oman äidin omaishoitajuudesta emme olisi onnistuneet kuntoutuksessa.

Mietin nyt siis sitä, mitä teen seuraavien 40 vuoden aikana. Sukuseurassa aktiivisesti toimiminen loppuu ehdottomasti osaltani ensi kesänä. Olen projekti-ihminen ja projektien on aikansa kestettyään loputtava. Nyt toivonkin, että sähköisestä viestinnästä ymmärtävät saavat sukuseuran kotisivut todella toimiviksi ja että mahdollisimman moni ryhtyy kirjoittamaan aktiivisesti. Irja E:n loistava ajatus Werkasalojen sähköisestä iltapäivälehdestä on kannatettava. Se ei toteudu sillä asenteella, että muut tehkööt, minä käyn vain lukemassa sivuja.

Minua kiehtovat kovasti nuo Amerikkaan menneet sukulaiset. Eikö kukaan tosiaan tiedä heistä mitään? On kuin maa olisi niellyt sedät, tädit, serkut...

Asun Marjaniemen siirtolapuutarhan kupeessa, missä myös Tarja Halosella on mökkinsä. Minä en mökkiä himoitse, kunhan saan joskus kävellä tai ajaa pyörällä puutarhan läpi. Se on viehättävä paikka. Monessa mielessä vanhan ajan yhteisö. Esimerkiksi siinä, että muutamat asukkaat ovat panneet porttinsa viereen omenia ohikulkijoiden mukaan otettaviksi. Minäkin olen ottanut, nyt olen ensimmäisen kerran eläessäni kuivannut omenia.

Omenaista viikonloppua kaikille sukuseuralaisille!
Yhteisöterveisin, Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

"Oli odotettu yhtä ja kilttiä, mutta tuli kaksi - kaikkea muuta kuin kilttiä..."

Näin kirjoititte,Anna-Liisa ja Marja-Leena, kymmenen vuotta sitten 60-vuotissyntymäpäiväkutsussanne. Silloinkin v.1938 oli hyvä puolukkasyksy kuten nytkin.
Kerroitte, että isänne ja setäni Toivo Y. oli punnitsemassa marjamakasiinissä puolukoita, kun häntä kutsuttiin puhelimeen. Sairaalasta kerrottiin, että tyttö (A-L) oli syntynyt. Kymmenen minuutin kuluttua pyydettiin jälleen kauppiasta puhelimeen ja kerrottiin; toinen tyttö
(M-L) oli syntynyt.

Isänne oli kysynyt rauhalliseen tapaansa, voiko hän mennä jatkamaan puolukoiden punnitsemista vai tuleeko kenties vielä lisää tyttöjä.

Siinä oli Sallille ja Toivo Y:lle käsityötä, kun varsin vilkkaita ja temperamenttisia olitte. Saman näköisyytenne hämäsi joskus vanhempannekin. Myöhemmin tarpeen vaatiessa saatoitte "tuurata" toisianne sovituilla treffeillä poikien kanssa.

Sen verran vaiherikasta elämää olette eläneet, että värikkäät elämäkertakirjat saisitte.

Niitä jäämme odottamaan...

Onnittelut molemmille Sinikalta ja muilta sukulaisilta.

Anonyymi kirjoitti...

Onnitteluterveiset Vihannista...

Eilen juhlivat synttäreitään lankoni Harri, ystäväni Liisa ja veljeni appiukko. Yksi tasaiset 60 v., toiset välivuosia. Vanhin tyttäremme Niina olisi eilen täyttänyt 35 vuotta. Lähdemme pian päiväkahville Liisan synttäreiden merkeissä.

Tänään juhlivat ystäväni Anna-Liisa ja Marja-Leena. Teille molemmille lämpimät onnittelut koko meidän sakilta! Oikein mukavaa juhlapäivää ja terveitä tulevia vuosia...

Nyt kahvittelemaan...
- Eija -

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys taas!
Se hirveä uupumus ja lihaskivut torstaina ja perjantaina johtuivatkin flunssasta. Kun kelaan taaksepäin, en oikein edes muista milloin olen viimeksi sairastanut tällaista tautia. Siitä on ainakin lähes kaksi vuotta, ehkä enemmänkin.


Syntymäpäivä on siis mennyt sängyssä. Minun piti juhlistaa päivää lasteni ja heidän perheidensa kanssa Töölönrannassa, mutta ravintolaan meno nyt kerta kaikkiaan siirtyi, ehkä useammallakin viikolla.

Kiitos Sinikalle ja Eijalle onnitteluista. Sinikka muisteli sisareni ja minun syntymää 70 vuotta sitten. Isälleni oli varmaan luontevaa kysyä kahden tytön synnyttyä, oliko lisää tyttöjä vielä tulossa. Hänen veljensä Mikon perheeseenhän oli 13 vuotta aikaisemmin syntynyt kolmoset, kaksi poikaa ja tyttö, joista kuitenkin jäi eloon vain Juhanin isä Toivo Jaakko. Ensin kuoli Hilja-tytär neljän kuukauden ja muutaman päivän ikäisenä, Sulo-poika menehtyi viisi päivää myöhemmin.

Mitenhän ihmiset ennen vanhaan jaksoivat sitä synnyttämisen ja hautaamisen kierrettä mikä Werkasalojenkin perheissä tapahtui? Kaipa se niin on, että ihminen kestää mitä vain, jos vaihtoehtoja ei ole. Sen sijaan ihminen ei kestä liian helppoa elämää.

Nyt kun Martti Ahtisaarta on monta päivää juhlittu, mieleeni on toistamiseen palautunut ainoa kosketukseni häneen. Olin toistakymmentä vuotta sitten kollegani Eija P:n kanssa Guatemalassa ohjelmantekomatkalla. Maahan oli puoli vuotta aikaisemmin saatu 30 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen rauha ja meidän onnistui - Eijan aviomiehen suhteiden avulla - saada haastattelu kiireiseltä YK:n Guatemalan rauhanvalvontayksikön johtajalta. Tämä ranskalaissyntyinen mies oli ollut yhtä aikaa Martti Ahtisaaren kanssa työstämässä rauhaa Namibiaan ja muisteli meille miesten erinomaisesti sujunutta yhteistyötä. Haastattelun lopuksi hän pyysi meitä myös välittämään lämpimät terveisensä Suomen presidentille.

Ennen kuin haastattelumme tuli Tänään iltapäivällä -ohjelmassa ulos, ilmoitin presidentin kansliaan haastattelusta. Vierähti useampi viikko, kun sain presidentin kansliasta puhelinsoiton. Hetken päästä presidentti itse oli langan päässä. Hän halusi kiittää paitsi ohjelmastamme, myös välittämistämme mieluisista terveisistä. Keskustelumme aikana Ahtisaari tunnusti yrittäneensä soittaa minulle monta kertaa. Halusin kertoas tämän, koska tapaus kuvannee jotain Martti Ahtisaaren luonteesta.

Näissä mietteissä tänään,
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Huomio, huomio, täällä Siilinjärvi! Tänään ihan sopivasti syntymäpäiväksi sain tietokoneeni kuntoon. Olen tässä lueskellut kirjoituksianne kuukauden ajalta. Muuttoni on vielä pahasti kesken. Ostin nimittäin uusia huonekaluja, mm. kirjakaapin, tietokonepäydän jne, ja sain ne perjantaina. Huonekalut pitää kasata ja yksi ja toinen mies on täynyt täällä naputtelemassa hyllyjä kasaan. Valmista ei vielä ole, huomenna mööpelien kokoamistalkoot jatkuvat.
Raskasta oli lukea kuukauden tekstit yhdellä kertaa. Jatkossa tulen käymään sivuilla lähes päivittäin. Mielenkiintoisiahan nämä ovat!
Kiitos onnen toivotuksista ynnä muista kommenteista!
Olen aika uupunut, joten jatkan toiste!
Hyvät yöt!
(Marja-)Leena Toivon tytär

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys taas! Luin noita vanhoja kirjoituksia ja huomasin, että kirjoittaessani kolmesta yhteisöllisestä naisesta Aktiivisissa senioreissa (25.9.2008) unohdin mainita, että Salme on puheenjohtajamme Pekan entinen opettaja. Pekalle olen Salmesta jossakin yhteydessä maininnut, mutta siitä on varmasti aika pitkä aika. Salme kertoi Pekan olleen kiltin oppilaan, joka ei tuottanut ylimääräistä päänvaivaa opettajalleen.

Olen toipumassa flunssasta. Osaanpa taas arvostaa terveyttäni. Huomenna uskallan avata jo ovenikin. Tähän asti olen pelännyt tartuttavani tulijaan flunssan. Huomenna tulee heti aamusta kollegani Ylestä tuomaan omenia. Eikä hän tuo niitä ainoastaan minulle, vaan myös lapsilleni.

Tyttäreni soitti äsken ja kertoi sään olleen koko päivän sateinen. Sitä minä en ulos tuijottaessani huomannut, mutta sen havainnon tein, että parveketta lähinnä oleva koivu on varisuttanut lähes kaikki lehtensä. Pelakuuni sen sijaan kukkivat vielä parvekkeella!

Syksyn merkeissä, Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Blogin herättämää...

Minäkin luin kaikki 69 kommenttia. Kun tekstit ovat kuin kirjeitä, koen vaikeaksi kommentoida
yksittäistä asiaa.

Joitakin korjauksia olisin halunnut tehdä, mutta kuka sitä nyt toisen kirjeitä haluaisi korjata!! Pekka taisi mainita samaa, ettei kommentoitavia enää muista, kun loppuun pääsee.

Irja E:n ehdotus Sukuseuran iltapäivälehdestä
tuntuu hyvältä." Juorut "ovat perinteisesti kuuluneet
viestintäleirien lehtiin. Ne ovat siellä olleet aivan keksittyjä. "Maijan kulki metsässä ja siellä Matti näytti olevan kans..." Ei ihan heti tule mieleen, miten ainakaan keksityt juorut sopisivat sukuseuran lehteen.

Kaisu M

Anonyymi kirjoitti...

Jälleen Punahilkantieltä!

Tautini on lähes selätetty, omenat kannettu parvekkeelle ja halu lähteä maastoon suuri. Onneksi tyttärelläni on vapaapäivä, joten suunnistamme ensin meren rantaan ja kaarramme sieltä postiin Herttoniemeen. Tarkoitus on liikkua jalkaisin. Riikalla on varmaan
askelmittari mukanaan...

Kaisun edellä esitetty kritiikki blogista on varmasti paikallaan, mutta olisin toivonut myös parannusehdotuksia. Niistä on huutava pula! Blogin kirjoittelua aion kuitenkin jatkaa, koska saan siitä jatkuvasti myönteistä palautetta. Positiivista palautetta tulee paljon enemmän kuin kielteistä!

Irja E:n idea iltapäivälehdestä on loistava, mutta ei siihen riitä nykyinen kirjoittajajoukko.

Minun piti tavata tällä viikolla Kaisu Klemetti, mutta sairauteni takia haastattelu siirtyi. Tänään saan Eeva Heilalan kustantajan lähettämän nivaskan lehtileikkeitä,
jotka lienevät enimmäkseen runokritiikkia. Toivottavasti myös muutama haastattelu on mukana.

Nyt ylös, ulos ja lenkille!
Anna-Liisa

Kaisu Mikkelä kirjoitti...

Ai oliko kommenttini kritiikkiä?
Yritinpä vain tutkia, miten löytää
uusia polkuja, uusia tienhaaroja.

Itse kukin tulkitsee omalla tavallaan.

Kaisu

Kaisu Mikkelä kirjoitti...

Pekka pyysi keskustelupalstan sekavuudesta tarkempaa tietoa: "Miten sitä voisi kehittää helpommin ymmärrettäväksi? "

Keskustelupalstan rakentaminen on ymmärtääkseni kokeilu, luova prosessi, joten sekavuus kuuluu asiaan.

Itseäni viehättää juuri se, että "rakentamiseen"
voi vaikuttaa. Näin siitä tulee "omaa".

Kaisu

Anonyymi kirjoitti...

Roihuvuoren Punahilkantieltä taas!

Jos juoku toteaa blogia luettuaan, että pätkät ovat kuin kirjeitä, ei voi välttyä ajatukselta että blogi ei saisi olla kirje. Minusta blogille ei pida asettaa ulkoapäin laatuvaatimuksia yms. Tärkeintä on vuorovaikutus ja että blogin sivuilla käydään. Mitä enemmän, sitä parempi.

Kysyn toistamiseen: onko mahdollista saada tietää blogin kävijöiden/lukijoiden määriä?

Minä en muuten ole saanut yhtään uutta sähköpostiosoitettakaan, joihin voisimme Juhanin kanssa lähettää tietoa sukuseuran kotisivuista, sekä blogista että keskustelupalstasta.

Kaisu Mikkelä kirjoitti...

Anna-Liisa kirjoitti: "Jos juoku toteaa blogia luettuaan, että pätkät ovat kuin kirjeitä, ei voi välttyä ajatukselta että blogi ei saisi olla kirje. Minusta blogille ei pida asettaa ulkoapäin laatuvaatimuksia yms. "

Kysynpä vain, kuka on ulkopuolinen.

Kun ME YHDESSÄ etsimme hyviä ja parempia tapoja rakentaa keskustelupaikkoja
sukuseuralle, ei kai kukaan meistä ole ulkopuolinen?

Juhani keskustelupalstalla kysyy, annetaanko palstan kirjoitus- ja lukuoikeus vain seuran jäsenille.

Itseäni kiinnostaisi sellainen palsta, johon voisivat kaikki seuraa lähellä olevista asioista kiinnostuneet kirjoittaa. Tällöin kirjautumista tai salasanaa ei vaadittaisi.

En halua kuitenkaan ottaa lopullista kantaa asiaan vielä. Kun jatkamme kokeilua, uskon sihen löytyvän vastauksia.

Kaisu
Turun Portsasta

Anonyymi kirjoitti...

Mitähän sukusivun keskustelupalstalle on tehty, kun en enää pääsekään sinne yhtä yksinkertaisesti kuin tähän asti? En siis päässyt ollenkaan. Muuan tunti joku varmaan sormeili niitä, koska pääsin silloin puolitiehen, mutta siihen se jäi. En päässyt lukemaan saati kirjoittamiseen asti.

Tätäkö se on kun "monipuolistetaan ja yksinkertaistetaan".

Kiitos Sinikalle ja Pekalle emailosoitteista.

Anonyymi kirjoitti...

Kommenttina tuohon Anna-Liisan ihmettelyyn keskustelupalstan toimimattomuudesta.
Keskustelupalsta ja tämä blogikin ovat sellaisella tietokoneella (palvellimella), johon ulkopuolisilla ei ole asiaa (siis ei minullakaan). Kyseisellä palveimella (ja vastaavilla) suopritetaan säännöllisin väliajoin esimerkiksi varmistuksia ja ohjelmistojen uusien versioiden asennuksia), jotka estävät ko. toimintojen käytön. Jostain tällaisesta on varmaan ollut kyse myös Anna-Liisan kohdalla? Jos jotain vakavampaa noilla palvelimilla tapahtuu, niin silloin löytyy palvelun tarjoajan kotisivuilta yleensä tietoa siitä, mistä on kyse.

Pekka

Anonyymi kirjoitti...

Taitaa olla tähän asti pisin vaikenemiseni blogin kirjoittajana. Ensin oli flunssa ja sitten rästissä olevat työt painoivat päälle.

Muuan päivä sitten lähetin Helsingin Sanomien yleisönosastolle lukijankirjeen ja tänään (19.10.2008) se ilmestyi. En huomannut koko kirjoitustani lehteä lukiessani. Vasta kun pistin kännykkäni päälle, vyörähti palaute eteeni. Oli tuttujen ja tuntemattomien viestejä, kaikkien asenne kiittävä.

Lukijankirjeeni aiheena oli taitettu indeksi. Saa nähdä jatkuuko keskustelu. Entinen kollegani lähestyi minua sähköpostitse. Hän oli pari iltaa aikaisemmin istunut vuosien takaisten luokkatovereidensa kanssa iltaa ja koko aika oli mennyt eläkeläisten taitettua indeksiä pähkäillessa. Kirjoitin Maija-Kaarinalle ja käskin kaikkien luokkatovereiden aktivoituvan. Aika on kypsä, keskustelu avattu. Nukkuvan hiiren suuhun ei hiiri juokse!

Kunnallisvaalit lähestyvät. Minä kävin tyttäreni kanssa äänestämässä heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Mielenkiinnolla odotan vaalien aikaa ja äänestyksen tulosta. Pääministeri arveli, että talouskriisi vaikuttaa aktiivisuuteen myönteisesti. Amerikoissa demokraattien Barack Obama on päihittämässä republikaaniehdokkaan. Ehdotin tyttärelleni, joka harrastaa nettishoppailua, että hankkisi minulle jostakin mustan Obama-paidan.

Olin tänään Marja G:n kanssa sekä Kiasmassa Kouri-kokoelmaa katsomassa että Viiskulmassa Design-museossa. Kiasmassa minä aina turhaudun. Veromarkat voisivat mennä parempaankin taiteeseen kuin mitä siellä näkee. Minä en koskaan ole ymmärtänyt esimerkiksi Elina Brotheruksen valokuvien päälle yhtäkäs mitään. Hän kuitenkin kerää apurahoja joka käänteessä.

Minun pitäisi kirjoittaa tänään Pekalle meili ja kertoa, millaisia ideoita minulla on keskustelusivun "lay outiksi". Jotain ajatuksia minulla toki on, mutta kelpaavatkohan. Olemme Juhanin kanssa samaa mieltä siitä, että sukuseuran kotisivut on uudistettava nyt heti eikä viidestoista päivä. Miksi siirtää tulevaisuuteen sellaista minkä voi tehdä tänään?

Kun lapsuudessani nukuin Lumimetsän Mikkelän vierashuoneessa, lakanani pitsissä luki: "Nuku suloisesti".
Samaa toivotan teille samalla kun pohdin, olikohan Lyyli Mikkelällä montakin sellaista lakanaa jossa oli tuo hyvän yön toivotus. Missähän ne lakanat nyt ovat?
Anna-Liisa

P.S. Jokohan Eijan loma on takana?

Anonyymi kirjoitti...

Keskiyöllä...

Eijan loma on vasta alussa. Tulimme iltasella Viitasaarelle kotiuttamaan syyslomalla olleita Minnan koululaisia. Huomenna matkamme jatkuu Lepsämään jne. Kotiudumme su 26.10. Siihen asti vierailen vain satunnaisesti netissä. Luulen, että saamme tuntuman talveen loppuviikolla, jolloin käymme Sallassa ja Rovaniemellä.

Joona jäi kotiin Eppu-pennun kanssa.

Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille toivottaen
- lomalainen Eija -

Anonyymi kirjoitti...

Viikonlopusta vierähti reilu vuorokausi pääkaupungissa ja sunnuntain hotelliaamiaisen jälkeen Hesaria plaraillessa sattui Anna-Liisan kirjoitus silmiin minullekin :) Syksyn kauniit värit olivat jo suurelta osin hävinneet etelästäkin; vielä pari viikkoa sitten niistä sai imeä syysvirkeyttä.

Mukavaa syyslomaviikkoa Eijalle ja muille vapaista nauttiville!

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys!
Kirjoitan pari sanaa, ettei loppuisi koko bloginkirjoittaminen.

Flunssani on ollut sitkeämpää kuin kuvittelin, mutta huomenna aion mennä vesijumppaan heti aamusta. Flunsaa potevat muutkin, mm. Kristian Smedsin ohjaaman esityksen "Jumala on kauneus" esityksiä on siirretty. Ensin siirrettiin lokakuuulta marraskuulle, tänään tuli tieto, ettei tämän vuoden puolella ole enää yhtään esitystä. Kevät on epävarmaa.

Kirjoitin taitetusta indeksistä lukijan kirjeen Helsingin Sanomiin ja sen ilmestymisen (19.10.) jälkeen elämäni on ollut aika rauhatonta. Tuntemattomat miehet soittelevat näin iltamyöhään!

Kerron aiheesta enemmän seuraavalla kerralla. Nyt koetan rauhoittua illan viettoon. Pyöräilin juuri pimeän maiseman halki Herttoniemestä (poikani Antin luota) tänne Punahilkantielle. Kuuntelimme tovin Dingoa, jota Sampo, 6, on ruvennut fanittamaan. Kyllä ne laulut toivat muistoja mieleeni.

Nukkukaa suloisesti!
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys pitkästä aikaa täältä Siilinjärveltä! Olen saanut tietokoneeni toimimaan monen hiljaisen viikon jälkeen. Tai paremminkin ATK-tukihenkilö sai. Tai kaksi. Viimeksi käynyt teki töita kaksi ja puoli tuntia. Muutossa kaikki meni sekaisin. Eikä tulostin ole paikoillaan vieläkään. Ja Skype on kytkemättä.

Muuttoni on pahasti kesken enkä aio tavaroiden järjestämisen kanssa pitää kiirettä. Olin nääs myös sairaalassa leikkauksessa alkuviikosta ja minua on kielletty nostelemasta maitopurkkia raskaampaa neljään viikkoon. No - minua ei epäjärjestys häiritse. Viikon päästä lähden Runnille muutamaksi päiväksi.
Sitten kun palaan, alan kirjoittaa muistelmiani.
Mitä tähän kirjoitteluun täällä sukuseuran kotisivuilla tulee, minusta rimaa ei pidä nostaa liian korkealle. Jokainen kirjoittakoon mieltymystensä mukaan. Ja jokainen lukekoon niitä tekstejä, jotka kiinnostavat. Ihan kivaa tekstejä on lukea. Ihmisten maailmat ovat niin erilaisia.
Nyt kun tietokoneeni on kunnossa, aion kyllä alkaa piipahdella täällä. Kivempi on kun ei ole liikaa lukemista yhdellä kertaa.
Kirjoittamisiin!
Marja-Leena Toivon tytär

Anonyymi kirjoitti...

Kun Sirkka-sisareni kirjoitti blogiin "Ensimmäinen matka" ja sen kommenteissa toivottiin lisää matkakertomuksia, haastan werkasalolaiset muistelemaan ja kirjoittamaan vaikkapa lapsuudenmatkoja oman kirjoitukseni jatkeeksi. Kommenttejä on vasta neljä, jatkoa odotellen...

Anonyymi kirjoitti...

Julius, ekaluokkalainen edustaa nuoremman polven "werkasalolaisia".
Leirillä olleessaan hän oli kokeillut kauppiasmiestaitojaan.

Äitinsä kertoi antaneensa pojalle lähtiessä neljä euroa ja kummitäti oli rikastuttanut matkakassaa yhden euron verran. Palattuaan leiriltä kassa oli keventynyt vain kymmenellä sentillä.

Tähän äiti kyselemään, miten tämä on mahdollista verrankin, kun tietää poikansa olevan oikean herkkusuun. Julius oli kertonut ostaneensa karkkeja viidellä sentillä kappale ja myyneensä 20 sentillä. Kauppahan käy silloin hyvin, kun toisilta on karkit kaikki ja liike on kiinni. Käyttörahaa kertyi tällä konstilla mukavasti.

Liekö kaupankäyntitaito perittyä automyyjäisältään vai kenties kauempaa! Onhan näitä kauppiaita ollut suvussamme.

Anonyymi kirjoitti...

Anna -Liisa muisteli Lumimetsän Mikkelän lakanan pitsejä, jossa luki: "Nuku suloisesti".

Isäni veljen Arttu Mikkelän ja vaimonsa Ainon perinnönjaossa jäi käsiini seinätaulu, jossa lukee : "Rakkaus on kodin onni ." Teksti tuo mieleen
minulle heidän kotinsa lempeän vieraanvaraisuuden.

Mitähän tekstejä verkasalolaisten muista tauluista tai lakanoista löytyy? Kertovathan nekin suvun ilmapiireistä.

Kaisu

Anonyymi kirjoitti...

Terveisiä maailman parhaasta lähiöstä Roihuvuoresta!
Oli kyllä suuri kiusaus jättää kirjoittamatta riviäkään, mutta nyt istun tässä koneeni ääressä ja naputan...naputan mitä naputan, en mitään korkealuokkaista tekstiä, tekstiä vain.

En ole vaiennut kiusaa tehdäkseni, en ole vaiennut tarkoituksellakaan. Olen ainoastaan ollut KYVYTÖN kirjoittamaan mitään. Kun oli muutama päivä mennyt kirjoittamatta, kynnys kirjoittaa tuli yhä korkeammaksi. Mistä minä aloittaisin, jos kirjoittaisin? Sitä pohdiskelin monena iltana.

Olin pitkään sairas. Pariin otteeseen flunssa uusi. Liikuntaharrastuksenikin jäivät. Yhtenä päivänä vaalien alla jaoin poikani Villen kanssa roihuvuorelaisen valtuustoehdokkaan mainoslehtistä KAHDEKSÄN JA PUOLI TUNTIA. Herttoniemessä on korkeitä rakennuksia ja niiden rappusia noustessani tunsin kyllä tekeväni työtä. Ehdokkaamme pääsi onneksi valtuustoon, hyvä. Mainostenlehtisten jakaminen oli kuitenkin sen verran raskasta hommaa, että flunssani uusi. Tulen varmaan satavuotiaanakin muistamaan, kuinka istuin kivellä ja odotin että joku päästäisi minut rappuun. Ville oli viereisessä talossa saman ongelman kanssa. Onneksi olimme liikkeellä siihen aikaan kun ihmiset alkoivat palailla töistä, eikä tuntitolkulla tarvinnut istua kylmällä kivellä.

Se täytyy tunnustaa, että Herttoniemen korkeissa taloissa asuu komeita ja miellyttäviä miehiä. Näin seitsenkymmisen silminkin!

Mainitsin aikaisemmin mielipidekirjoitukseni taitetusta indeksistä, jonka sain HS:iin 19.10.2008. Se poiki todellisen viestivyöryn. Kun kollegani Maija-Kaarina Saloranta kehoituksestani kirjoitti oman mielipiteensä, keskustelu jatkuikin ihan viime päiviin asti. TELAnkin oli kerrottava kantansa. Ehkä se keskustelu jatkuu tulevaisuudessakin. Tiedän nimittäin, että monet ovat yrittäneet saada tekstiään palstalle.

Jos HS ei anna tilaa mielipiteille taitetusta indeksistä, keskustelu jatkuu kuitenkin muualla. Joukko miehiä on perustamassa eläkekapina-yhdistystä. Heillä on kotisivut valmiina ja keskitalvella ovat keskustelutilaisuudet sekä eduskunnassa että yliopistolla.

Nämä kapinalliset yrittävät saada Maija-Kaarinaa ja minua mukaan joukkoihinsa ja me jo osoittain lupauduimmekin. Olen kuitenkin tullut viime päivinä epäilevälle kannalle. En sen takia, etteikö taitettu indeksi olisi ihan hyvä aihe järjestäytyä, vaan siksi että pelkään joutuvani todella kovaan myllytykseen. En osaa osallistua mihinkään vain toisella jalallani.

Yleisönosastokirjoitukseni johdosta jouduin toiseenkin projektiin: Laajasalon kristillisellä opistolla alkaa huomenna kaksi viikkoa kestävä kokeiluluontoinen "Eläkeläisradio". Ohjelmien tekijät ovat Yleisradion eläkkeellä olevia toimittajia. Työstä ei makseta palkkaa. Minä menin mukaan, koska ajattelin, että voisin vaikuttaa asioihin, esim. siihen että vanhasta ihmisestä ei tehtäisi yhteiskunnassamme näkymätöntä. Ehkä puhumme myös taitetusta indeksistä.

Tänään kävin nauhoittamassa ensimmäisen kolumnini APUA! TÄYTIN JUURI 70. Toinenkin kolumni pitäisi kirjoittaa. Huomenna. Nauhoitus on keskiviikkona. Ensi viikon kolme kolumnia kirjoittaa arkkiatri Risto Pelkonen. Minä sen sijaan teen ensi viikolla kaksi pitkää haastattelua. Toisessa puhun prof. Sirkka-Liisa Kivelän kanssa ikääntyvien asemasta Suomessa 2008. Eivät ole menneet asiat eteenpäin siitä, kun hänet viimeksi haastattelin noin kymmenen vuotta sitten. Toisen ohjelman teen euron venytyksestä, asiantuntijana Uudenmaan martoista löytämäni nainen.

Juhani lähetti eilen aktivointikirjeen sukuseuralaisille. Saimme kokoon sata SP-osoitetta. Palautetta on tullut, ainakin yksi uusi jäsenkin. Mutta lisäksi on tullut muutamia palautettuja. Tunteeko kukaan sellaisia Werkasaloja kuin Paula Lönnroth ja Arto Nikkilä? Heidän osoitteitaan kaipailemme. Juhani tosin on lentänyt - tai jo lentämässä - Kiinaan, missä hänen poikansa työskentelee Nokian leivissä.

Pyydin koulukaverini vaimoa vilkaisemaan kotisivujamme ja blogia. Eniten hän tänne blogiinkin kaipasi tarinoita ja juttuja edesmenneistä
Werkasalosista.

Kuka aloittaisi? Kuka osaisi? Minun muistini ei kovin kauas yllä. Kumpikaan vanhemmistani ei ollut kovin kertovaista sorttia. Joskus nuorena ajattelin, että heillä ei ollut taipumusta juoruiluun.

Nukkukaa suloisesti! Tuottakaa minulle iloisia yllätyksiä kirjoittamalla tänne.

Anna-Liisa, 70 v.

Anonyymi kirjoitti...

Amerikanb presidentinvaalit panivat elämäni aivan sekaisin. Piti yrittää seurata vaaleja niin monelta kanavalta ja monesta lehdestä! Olihan se iloista seurattavaa. Enkä minä missään vaiheessa uskonut Barack Obaman häviävän.

Suitsutusta mies on saanut. Mitenhän se vaikuttaa häneen? Vaimokin oli todennut, ettei Barack ole mikään messias. Onhan siinä tietysti vaaransa, kun on sellaiset agitaattorin kyvyt kuin miehellä on. Tuli mieleen jopa 30-luvun saksalaiset.

Yhden tarinan kerron Yhdysvaltojen 44. presidentistä. Se kertoo että tämä älykäs, kuunteleva, mielipideviidakossa hyvin navigoiva mies on paitsi yhteisöllinen ja kurinalainen vielä huumorintajuinen. Häneltä onnistuu leikinlasku itsestäänkin.

Obaman tyttärille oli vaalikampanjan aikana luvattu koira, mikäli isä voittaa vaalit. Vanhempi tytär Malia on kuitenkin allerginen. Jotkut koirarodut käyvät kuitenkin allergisillekin lapsille, joten Barack Obama lohkaisi: "Jos minä saisin koiran valita, minä noutaisin sen Eläinsuojeluyhdistyksestä. Silloinhan se uusi perheenjäsenemme olisi kuin minä."

Jos ihmisellä on niin vahva itsetunto kuin Barack Obamalla, hänelle ei tuota vaikeuksia laskea leikkiä myöskään rotutaustastaan.

Poikani soitti ja komensi minua tulemaan Roihuvuoren kirjaston 50-vuotisjuhliin, jotka ovat juuri alkamassa. Lupasin tulla...

Kiirreessä, Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Nyt Roihuvuoren kirjaston 50-vuotisjuhlat ovat takana. Meidän perhettä siellä edustivat Ville, Kaisa, Matilda ja minä. Vähän ennen kuin lähdin tilaisuudesta, Ville katosi näköpiiristäni.Kaisa istui silloin nenä kirjassa alakerrassa ja Matilda, ei vielä neljää täyttänyt, hoiti omaa ruokailuaan - täytekakkua ja piirakoita - ihan omatoimisesti. Kun Ville sitten ilmestyi paikalle, kehoitin huolehtimaan kuopuksesta - minä olin lähdössä. Ville siihen: "Ei täällä mitään hätää ole. Matilda tuntee niin monia ihmisiä täällä että ei kaipaa perhettään." Onhan se hyvä asia, että lapsi ei koko aikaa kiehnää vanhempiensa kimpussa. Kun kysyin tytöltä, missä äiti on, tyttö sanoi: "Se on koulutuksessa."

Eilen Riika soitti ja ehdotti kävelyä keskustaan - siis Kallioon kahden kaupunginosan, Herttoniemen ja Kulosaaren, kautta. Vierähtihän siihen menomatkaan 1,5 tuntia. Lähdimme puoli kymmeneltä ja kotona olin taas likempänä kolmea. Kävimme Hakaniemen hallissa ja torilla, apteekissa ja lukuisissa etnisisssä kaupoissa. Reinin lihakaupan edessä Hakaniemen hallissa oli ihmisiä niin, että kulkumme estyi. Ei siellä näy lama. Koetin katsomalla selvittää, millaisia ihmisiä nämä hallissa ostoksensa tekevät ovat. Sen vaikutelman sain, ettei heitä ulospäin tunnista tavallisista kadun tallaajista. Ehkä he ovat sellaisia kulinaarisesti suuntautuneita. Arvostavat yhdeessä syömistä, mutta eivät pane paljoa rahaa esimerkiksi vaatetukseensa. Reinin lihatiski oli kyllä mahtava näky! Tyttäreni käy siellä nykyisin aika useasti.

Kyllä tänne sukuseuran sivuilla voisi ruuastakin kirjoittaa. Sisareni Kaisu sitä taisi kaipaillakin.

Minkälainen oli vihantilainen joulu
ennen vanhaan? Luultavasti minä innostun sitä muistelemaan kunhan pääsemme lähemmäksi keskitalven juhlaa. Nyt en oikein tiedä, mitä kirjoittaa.

Elämässäni on tapahtunut paljon, mutta kiinnostaako se ketään. Kaisu Klemetti muuten ehti lähteä Uuteen-Seelantiin ja minun päässäni muhii juttu hänestä sukuseuran keväällä ilmestyvään lehteen. Tapasimme Stockmannin kahvilassa muutama päivä ennen hänen lentoaan. Tällä hetkellä Kaisu perhokalastaa elämänkumppaninsa kanssa toisella puolella maapalloa.

Nukkukaa suloisesti,
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Terveisiä taas täältä Punahilkantieltä. Yhdeksän päivää kestänyt "Eläkeläisradio" loppui viime torstaina (12.11.). Palaute on ollut hyvää, kritiikkipalaveri kuitenkin vielä edessäpäin.

Prof. Sirkka-Liisa Kivelän haastatteluni on poikinut jatkoprojektin: Sirkka-Liisa on kyllästynyt päättäjien ja virkamiesten venkoiluun ja on perustamassa yhdistystä, joka ryhtyyn taistelemaan ikäihmisten olojen parantamisen puolesta. Helsingin perustava kokous on 2.12. klo 15 Naisasialiitto Unionin tiloissa Bulevardilla. Jos jollakin teistä sattuu olemaan tiedossa pääkaupunkiseudulla asuva ihminen, joka haluaa parantaa maailmaa, sinne vain joukkoon. Kysymys ei ole vain terveydenhoidosta, vaan kaikki vanhuksia koskevat asiat ovat listalla. S-L.K. sanoi minulle antamassaan haastattelussa, että hän on nyt ryhtynyt tähän yhdistyksen perustamiseen muutamien turkulaisten kanssa siksi, että meillä on vuosia puhuttu ja luvattu edistää ja parantaa asioita, mutta mitään konkreettista ei ole tapahtunut. Joukkovoima on kuulemma se viimeinen keino, joka puree. Vanhusten puolesta puhuvien on tehtävä se, minkä työväenliike viime vuosisadan alussa: saatava aikaan kansalaisliike vaatimaan oikeutta.

Jossakin vaiheessa tänä syksynä tapasin Kaisu Klemetin. Olenkohan maininnut siitä? Mainitsin Kaisun kolumnissani "Syyttäkää itseänne, vanhukset". Hän nimittäin tunnusti minulle, että ei ole koskaan katunut ammatinvalintaansa eikä koskaan mennyt työpaikalle vastenmielisesti. Harvinaista! Hän on ollut todella esimerkillisesti sitoutunut työhönsä. Ilmankos kiitosta on langennut. Hän kertoi menneensä työpaikalle yleensä yhdeksäksi ja kun muut lähtivät neljän-viiden aikaan koteihinsa, hän saattoi istua kynä kädessä vielä kahdeksaan asti.

Kyllä minullakin oli töissä ollessa aina iltaan painottunut työaika, mutta harvoin minä yhdeksäksi työpaikalle menin. Viikonloput vierähtivät sitten kyllä kirjoja lukiessa, siis sellaisia kirjoja kahlatessa, jotka liittyivät tuleviin radio-ohjelmiin. Joskusn tein kotona käsikirjoituksiakin.

Nyt kun teimme "Eläkeläisradiota", tahti oli kovempi kuin koskaan työssä ollessa. Tapahtui nimittäin niin, että kun lupauduin tähän projektiin mukaan, siihen oli antanut suostumuksensa viitisentoista ihmistä, siis toimittajaa. Kun "Eläkeläisradio" starttasi, meitä oli kuitenkin vain neljä toimittajaa. Huh!!!

Seisoohan ihminen vaikka seipään nokassa, kun tietää pääsevänsä siitä pois. Nyt olen koettanut saada kroppani tuon rääkin jäljiltä kuntoon. Sekä eilen että tänään olin uimahallissa. Eilen Veran kanssa, tänään Ailin kanssa, joka on juuri palannut Espanjasta jonkinlaiselta koulutuslomalta. Aili on sosiaalityöntekijä. Eilen
kävin myös hierojalla - ajoin pyörällä Pasilaan asti - eikä se jäänyt siihen. Menen toistamiseen maanantaina.

Eläkeläisradiosta oli nimittäin monenlaisia seuraamuksia. Ensimmäisen kolumnini "Apua! Täytin juuri 70" johdosta ET-lehti otti minuun yhteyttä ja pyysi haastattelua vuoden ensimmäiseen lehteen. Tein kaikkeni saadakseni huomion itsestäni. Tarjosin tilalleni Matti Haraa ja Maija-Kaarina Salorantaa, mutta ei auttanut. Minä olen uhri. Mutta viehän se haastattelu - toivottavasti - eläkeläisten asiaa eteenpäin.

Jos kuolen työn paljouteen sen johdosta, että en osaa sanoa ei, jatkattaeko te sitten tämän blogin kirjoittamista? Teettekö kysymyksiä puheenjohtajallemme?

Tänään minä kirjoitin pitkän kirjeen Merja Honkakoskelle Vihantiin. Hän on ollut ainoa uusi ihminen, joka on reagoinut Juhanin ja minun aktivointikirjeeseen. Hän halusi liittyä sukuseuraan. Vaikuttaa hyvältä naiselta! Ei silti, eivät juuri entisetkään jäsenet ole reagoineet mitenkään.

Olen kysynyt tätä ennenkin: voisinko saada tämän blogin yhteyteen sellaisen toiminnon, joka ilmoittaisi kuinka moni käy tätä blogia lukemassa. Lukeeko kenties kukaan?

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Jälleen kiitokset Anna-Liisalle kiinnostavasta blogikirjoituksestasi. Kyllä blogin lukijoita on, ainakin itse luen mielelläni, eri asia on kuinka paljon. Kiva olisi tietää!

Mielenkiintoista oli kuulla, että olet niin paljon nostanut esille eläkeläisten asioita, lähinnä puutteita, uskosin. Se mikä ilahdutti suunnattomasti, että prof. Sirkka-Liisa Kivelä on aktiivisesti viemässä eteenpäin asioiden korjausvaatimuksia.

Jos kaikki 1,2 milj. eläkkeen saajaa puhaltaisivat yhteen hiileen, joukkovoimalla jo olisi merkitystä. Mutta miksi näin ei käy? Hyvä kysymys! Ainakin se huomattaisiin, jos kaikki jättäisivät äänestämättä tai paremminkin äänestäisivät omia asettamiaan ehdokkaitaan, jotka muistaisivat eläkeläisten elämää muulloinkin kuin vain vaalien alla.

Kun tein tuossa päivänä muutamana oman taloyhtiöni talousarvioita ensi vuodelle, totesin, että jokaiseen menoerään tuli huomattava korotus. Kulupuolen hinnat tarkistin lähes poikkeuksetta palvelujen tuottajilta, joten luvut ovat todenperäisiä. Nämä ovat vain asumiskustannuksia. Kun siihen lisätätään ruoka-,terveys- ja muut välttämättömät kustannukset, voi vain todeta, miten kaikkeen eläketulot riittävät.

Taitettu indeksi ja eläkeverotuksen epäoikeuden mukaisuus(korjaus oli vain kosmeettinen) syövät eläkkeen ostovoiman aina vain pienemmäksi.

Toin esille Eläkeliiton Vihannin yhdistyksen hallitukselle kannanoton,jonka mukaan eri yhdistykset tekisivät aloitteet piireihin taitetun indeksin korjausvaatimuksesta. Piirit velvoitettaisiin viemään asiaa eteenpäin valtakunnan taholle. Joukkovoimaa siis herätellään!

Hyvä, että ET-lehti tekee sinusta Anna-Liisa haastattelun. Sitä lehteä odotamme suurella mielenkiinnolla.

Kummityttöni Tiina T. juhlii pian lakkiaisiaan, joten kortin teko kutsuu...

Anonyymi kirjoitti...

Kommentti blogin lukijoiden määrästä

Muutamaan kertaan on Anna-Liisa jo kysellyyt tämän blogin lukijoiden määrää, saisiko sitä mistään selville. Koitin etsiä blogin haltijan sivuilta vastausta – en löytänyt. Sieltä kyllä oli mahdollista ladata uusia hallintaominaisuuksia käyttöön, mutta ei kovin tarkkaan kerrottu, mitä olisi ollut saatavilla. Tuntui siltä, että koko sivuston olisi voinut liittää hyvin vahvasti Googlen ohjelmistoon. Sitä en tässä vaiheessa kuitenkaan halua tehdä. Noihin voisi tutustua tarkemmin myöhemmin.
Oletuan, että blogin lukijat käyvät nykyisin myös kesksutelupalstalla katsomassa onko siellä jotain uutta. Keskustelupalstan laskurit antavat siis jonkinlaista kuvaa kävijämäärästä. Kotisivujen ensimmäisellä sivulla oleva laskuri laskee vain sillä sivulla käyneiden määrää. Siis jos joku käyttää kesksutelupalstaa ja blogia suoraan (menemättä niille etusivulta) ei se näy etusivun laskurissa.
Keskustelupalsta on jonkin verran aktivoitunut seuralaisille lähetetyn kirjeen jälkeen. (Aktivoituminen on kylläkn vain lukemista, ei keskusteluunosallistumista).

Pekka

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä, että sukuseuran kotisivuilla käynti on lisääntynyt aktivointikirjeen lähettämisen jälkeen. Minä, joka olin viestin allekirjoittaja, en ole sitä kuitenkaan huomannut. Ainoa, joka minuun on ottanut yhteyttä, on Merja Honkakoski. Nyt haluaisin hänet bloginpitäjäksi. Hän pitäisi meidät ulkopaikkakuntalaisetkin Vihannin asioiden tasalla. Miten siellä vaalit menivät? Miten paikkakunnalla muuten hurisee? Tuntuuko lama? Ei Merjan tarvitsisi paljoa kirjoittaa, mutta kunnallispolitiikassakin mukana oleva antaisi sopivasti säpinää sivuillemme. Olen epävirallisesti ehdottanut Merjalle kirjoittelua saatuani häneltä muutaman mielenkiintoisen viestin. Merja on sentään aika monessa mukana kotikunnassaan.

Toivonko liikaa, kysyy Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Tänään tapasin ET-lehden toimittajan, nuoren toimittajan. Hän on nuori iältään - vain 30 v. - ja lisäksi ollut lehdessä vasta kuukauden. Näpsäkkä tyttö, kotoisin Suomussalmelta, josta on tullut muitakin toimittajia tänne Helsinkiin. Tarkoitan nyt Anne Moilasta, joka ainakin silloin tällöin on esiintynyt Jälkiviisaissa.

Kaksi tuntia puhuin itsestäni ja se kyllä kävi työstä. Yhdeksän uutisten aikaan nukahdin sitten tuoliin. Toivottavasti saan sänkyyn siirryttyäni unen päästä kiinni. Huomenna menen vesijumppaan klo 10:ksi ja sen jälkeen tapaan Pirkan entistä toimitussihteeriä Maija Kauppista, joka asuu nykyisin Hämeenlinnassa.

Sirkka-Liisa Kivelän kokousta, jonka tarkoituksena on perustaa poliittisesti sitoutumaton koko maan kattava vanhusten etuja ajava yhdistys, ei pidetäkään Naisasialiitto Unionissa vaan Eduskunnan kirjaston Aurorasalissa. Aika on sama mikä aikaisemmin ilmoitettiin: 2.12. klo 15. Paikalle mahtuu 30 ihmistä. Luultavasti se ei riitä, mutta sittenpähän näkevät päättäjät että kiinnostusta asiaan on.

Olen luvannut hoitaa asiasta tiedottamisen ja nyt käytän tätä blogiakin hyväkseni. Kertokaa te kaikki bloginlukijat Helsingin seudulla asuville tai tänne kokouspäivänä eksyneille, että Aurorasaliin kannattaa tulla. Irja Erkkilälle lähetin ihan emailinkin.

Tällä hetkellä tuntuu taas ikä painavan. Maanantai-iltana meni myöhään Sampon, 6 v., vahtina kun vanhempansa olivat konsertissa. Poikani ja miniäni ovat joskus ennen lapsen syntymää olleet Kuubassa ja kaipaavat sinne uudestaan. He tapaavat käydä kaikissa konserteissä, missä esiintyjät ovat siltä suunnalta. He ovat sikäläisestä kulttuurista niin kiinnostuneita, että ovat opetelleet myös salsaa. Espanjan kielen he opiskelivat ennen kuin poikani meni puoleksi vuodeksi töihin Lissabonin maailmannäyttelyyn. Se oli joskus viime vuosisadan lopulla. Huh huh, kuinka aika kuluu!

Nukkukaa suloisesti, Werkasalot!

Anonyymi kirjoitti...

Terveisiä Vihannista, pitkästä aikaa...

Katselin taakse päin blogia ja huomasin kirjoittaneeni viimeksi yli kuukausi sitten, 20.10.
Syyslomalta silloin kirjoitin. Kiersimme Suomea 2250 kilometrin verran...

Viime viikonlopun olimme Rovaniemellä suvun nuorimmaisen ristiäisissä. Niila Mikael, lappilaisittain, on nimi pojalla. Itse arvuuttelin Uulaa ja Oulaa, kun Lapissa perhe asuu. Siis kauas en erehtynyt.

Mukava, että Honkakosken Merja on ollut yhteydessä A-L:n kanssa. Merjan Jasmin-tyttö on luokallani. Tosi mukavia molemmat, tytär ja äiti!

Anna-Liisa mainitsi lokakuiset vaalit kirjoituksessaan. Ehdinpä ennen Merjaa nyt julkisesti ympäri Suomea levittää tietoa, että Merjan lisäksi suvun jäsenistä valtuustoon menivät Eija Aunola, Eino Lumiaho ja Pasi Parkkila. Onnea vaan kaikille vieläkin! Jos joku jäi nimistä pois, niin Sinikka, Merja tai joku muu voi lisätä.

Sinikka mainitsi Tiina-kummityttönsä kirjoittaneen ylioppilaaksi. Tiina on entinen oppilaani, joten lämpimät onnittelut hänelle, Raija-äidille, isovanhemmille ja muulle perheelle. Yksi tavoite on saavutettu, menestystä elämään tästä eteenkin päin!

Työssä olen pitänyt keskustelutuokioita huoltajien kanssa. Tällä viikolla on monta pitkää päivää. Lopetin tänään kuuden jälkeen viimeisen. Ennen joulukuun kiireitä on tarkoitus käydä kierros läpi.

Pikkujoulukausi alkoi viime perjantaina. Olin oppilasporukan kanssa eläkeliiton joulujuhlassa jouluisen ohjelman kanssa. Eka kerran tuntui, että ei ole jouluun enää pitkästi. Kaunis joulukuusi koristi seurakuntatalon salia, joululaulut kaikuivat... Oli kiva päästä itsekin osalliseksi tunnelmasta! Suvussamme on vihantilaisia näyttelijöitä. Yrjö V. ja Jouko P. esiintyivät reppuna ja kantona humoristisesti ja mallikkaasti. Yleisöllä oli hauskaa!
Viime vuonna esiinnyimme lasten kanssa samalle porukalle. Tämän vuoden joululehteen saimme kuvamme, me tulevat eläkeliittolaiset! Olemme siis kuvatunnettuja yli kuntarajojen!

Odotan kera Sinikan mielenkiinnolla Anna-Liisan haastattelukirjoitusta. Itselleni ei tule ET-lehteä, mutta aion ko. lehden ostaa. Teen niin joskus muulloinkin mielenkiintoisen jutun vuoksi.

Mielenkiinnolla luen myös Sinikan kirjoittamia juttuja Pyhäjokiseu-
dusta. Taitavia kynäilijöitä löytyy ...

Nyt "siivoan" pöytäni ja lähden kotiin. Huomenna pitkä päivä seuraa jälleen. Kiva käydä kotona laskemassa perheen miehet, Eppu-koira mukaan lukien.

Yritän taas piristyä tässä hommassa. Minun juttuni eivät ole arkea kummempia, mutta haluan pysytellä omalla laillani mukana...

Talvisen lämpimät terveiset lumisesta Vihannista Helsinkiin, Turkuun, Siilinjärvelle, Tuusulaan... ja tänne lähiympäristöön Eijalta

Anonyymi kirjoitti...

Kiitoksia terveisistä! Nämä Eijan mainitsemat vihantilaiset kunnallispoliitikot pitäisi esitellä
meille ulkokuntalaisille.

Täällä Helsingissä on ollut vuosisadan lumimyräkkä. Aamulla kun heräsin, ikkunat olivat mlkein puoleen väiin lumen peitossa.Itäkeskuksen vesijumppaan kävelin kuitenkin aamutuimaan, se oli työlästä. Saapa nähdä, miten käy parvakkeella oleville omenilleni, jotka esinaiseni minulle toi.

Perhettäni oli eilen illalla niin Tukholmassa kuin Tallinnassakin ja minä mummu täällä Roihuvuorentiellä jännitin - kuin Salli-äitini konsanaan - selviävätkö he kaikki hengissä kotiin. Poikani Antin perhe oli nimittäin lentänyt Ruotsiin tapaamaan ystäviään, toisen pojan tytär Kaisa, 12 v., taas oli luokkatovereidensa kanssa Viron Rakveressa soittamassa. Antti lähetti minulle kännykkäviestin puolen yön maissa lentokonen laskeuduttua Seutulaan ongelmitta. Kone oli kuitenkin myöhässä vaikka Tukholmaan asti myrsky ei vielä ollut ehtinyt. Kaisan laiva Tallinnasta oli paljon enemmän myöhässä, olivat laivarannassa vasta kahden aikaan yöllä. Odottaminen on ikävää, huolehtiminen vielä kamalampaa. Onneksi odottaminen vähenee iän myötä.
Olen ilmeisesti väsynyt. Ajatus ei tunnu juoksevan. Huomenillalla tulevat lapsenlapset, Sampo ja Matilda, luokseni. Pitää silloin jaksaa olla pirteämpi.
Lupasin tammikuisesta sukukokouksen suunnittelukokouksesta kirjoittaessani palata johonkin asiaan täällä blogissani, mutta nyt olen unohtanut mikä se asia oli...
Seuraavaan kertaan, Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, Eija, onnitteluista! Muuttaessamme Vihantiin Tiina meni ala-asteen kolmannelle, Eija-open luokalle. Muistan, kuinka tippa silmässä luin sitten joulutodistuksesta open sanallista arviota perheen kuopuksesta. Tallessa on kuva ihka ensimmäisestä kouluun lähdöstä; kaukana on jo se päivä!

Huomenna Tiina saa lakkinsa Oulussa ja lauantaina juhlitaan kotiseutukeskuksen Ukko-Pekan juhlavassa salissa!

Anonyymi kirjoitti...

Olihan se hyvä, että Eijan ja Mikon matka halki Suomen tapahtui ennen lumentuloa. Olisitte voinut juuttua hankeen! Lehdestä luin että viimeksi tällaista myräkkää on ollut 1961.
Keskiviikkona oli "Eläkeläisradion" kritiikkipalaveri. Kaavailuja pysyvämmän lähetysajan suhteen on, mutta minä en sitoutunut mihinkään. Organisaatio oli huono eikä tavoitekaan oikein ollut kaikille selvillä. Katsotaan, katsotaan!
Nyt lähestyy kovaa vauhtia Sirkka-Liisa Kivelän organisoima tilaisuus eläkeläisten etujärjestön perustamiseksi. Eduskunnan Aurorasalissa, jossa kokous pidetään, kokoustaa tavallisesti 30 ihmistä. Lisätuoleja on mahdollisuus saada 30:lle, mutta veikkaanpa ettei sekään riitä. Toivottavasti paikalle saapuu sata ihmistä.
Minua olleen vetämässä kokouksen johdosta kirjoittamani tiedotteen takia muutamiin organisaatoihin - tarkoituksena parantaa vanhusten asemaa ja samalla koko yhteiskuntaa. Tänään soitti TV1:n aamutelevisio. Ohjasin miehen soittamaan Anne-Maija K:lle, joka on turkulainen. Minähän olen tässä vain juoksupoika, vaikka juoksenkin nopeasti. Sirkka-Liisa on edelleen ulkomailla.
Olin keskiviikkona konsertissa kuuntelemassa Beethovenia. Mukaani houkuttelin Veran, jota ei kyllä houkutella tarvinnut. Hänen aviomiehensä vei meidät Finlandiatalolle. Tulomatkalla auto liukasteli hgengenvaarallisesti.
Torstaiaamuna olin Yrjönkadulla vesijumpassa ja sieltä juoksin Oopperaan, missä oli Rigoletton kenraaliharjoitus. Osakunta-aikainen kaverini oli saanut ilmaiset liput. Ihanaa kun nuoruudenaikaiset kaverit muistavat.Nyt hyppään tuijottamaan tv:tä. Tunnen tehneeni tänään hirmuisesti töitä. Erityisen iloiseksi tulin Merja Honkakosken kirjeestä koskien sukuseuran blogikirjoittelua.
Seuraavaan kertaan, Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Terveisiä taas Roihuvuoresta? Ilta pimenee kovaa vauhtia. Vuoden pimempään päivään ei ole enää pitkä aika. Minä en ole koskaan kärsinyt tällaisista synkistä päivistä. Minusta niissä tuikkii valo!!!Joulun ostohumukaan ei minua vaivaa. Sorrun harvoin joulun alla jouluruuhkiin. Lahjat hankin aina pitkin vuotta alennusmyynneistä ja kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Toki käyn myyjäisissä nuuskimassa joulutunnelmaa, jotta joulu ei solahtaisi 2-3 päivässä ohi vaan kestäisi pitempään.

Mutta en minä tuota edellistä kirjoittaakseni avannut blogia. VAAN: etsin Itäkeskuksen uimahallista palattuani puhelinkatalogista Kaisu Klemetin sisaren Maijun puhelinnumeron ja kilautin hänelle. Minulla on Kaisusta kirjoittamani juttu sukuseuralehteen siinä pisteessä, että minun piti tarkistaa, missä Klemetin sisarukset lapsuutensa oikein viettivät.
Maiju on luokkatoverini Oulaisten yhteiskoulusta. Emme me silloin 50-luvulla tienneet olevamme sukulaisia. Se on paljastunut vasta sukukirjan ansiosta. (Suurkiitos kaikille niille, jotka kirjan tekivät: keräsivät tiedot Werkasaloista, taustoittivat ja kirjoittivat jutut. Se on ollut suururakka, josta saamme lukea seuraavasta seuran lehdestäkin. Ainakin Pekka, puheenjohtajamme, on luvannut...)

Meillä olisi Maijun kanssa ollut puhelimessa puhuttavaa vaikka kuinka. Lopuksi houkuttelin Maijunkin tulemaan Eduskunnan kirjaston Aurorasaliin prof. Sirkka-Liisa Kivelän (ja kumppanien) järjestämään tilaisuuteen.
Minua jännittää tiistai (2.12.) kovasti. Puhelin on pirissyt viime päivinä, kun tuiki tuntemattomat ovat soittaneet minulle ja kysyneet pitääkö tilaisuuteen ilmoittautua.

Aamulla kun olin Itäkeskuksessa Ailin kanssa vesijuoksemassa löysin kännykästäni puhelun Anja G:ltä. Hän on eläkkeellä oleva kätilö, sisareni Kaisun ystävä, joka hoiti pitkiä jaksoja äitiämme Sallia meidän lasten ollessan tämän omaishoitajia. Äiti kuoli 1998, siis kymmenen vuotta sitten.
Tuosta äidin hoidosta sen verran, että meillä lapsilla oli ns. jaettu omaishoitajuus, mikä merkitsi sitä että jaoimme vuoden 52 viikkoa viiteen osaan ja sitten jokainen lapsi sai selvitä varvistaan miten parhaaksi näki. Minua auttoivat ratkaisevasti omat lapseni. Kun ideoimme systeemiä joskus 90-luvun puolessa välissä, Vihannin kunnan sosiaaliviranomaiset eivät uskoneet järjestelymme onnistuvan. Mutta kun äiti kuoli, he hautajaisissa tunnistivat epäilleensä turhaan.

Tällaisista tunnelmista täältä Punahilkantieltä kirjoittraa Anna-Liisa.

Anonyymi kirjoitti...

Sunnuntai-illan tunnelmissa...

Heräsimme "Hoosianna"-kirkkoon; Johan, Mikko ja minä. Kirkossa oli tavallista enemmän lapsia, olihan perhemessu. Päiväkerholaiset lauloivat adventtilaulun Seija-ohjaajan kanssa. Pieniä on aina viehättävä katsoa ja kuunnella! Pientä jännitystä on ilmassa, lauletaan, omia ihmisiä haetaan katseella... ja kiire on esityksen jälkeen omalle paikalle.

Saarnan aikana lapset saivat liikkua seuraamalla Jeesusta, Teemu-pappia. "Opetuslapset" hakivat lähikylästä, urkuparvelta, Jeesukselle aasin. Aasin omistaja oli palestiinalaiseksi pukeutunut Asko-kanttori. Lopuksi saattue saapui alttarin ääreen laulamaan muun kirkkoväen kanssa "Hoosiannaa". Varmasti jäi lapsille mieleen hyvä muisto 1. adventtisunnuntain messusta!

Iltapäivällä kokoonnuimme seurakuntatalolle joululaulukonserttiin. Tilaisuudessa Vihannin ja lähialueen kuusi yksinlaulajaa lauloivat joulumieltä reilusti yli sadan nousseelle kuulijakunnalle. Tutut ja vähän oudommatkin joululaulut lisäsivät joulun odotuksen tunnelmaa. Tilaisuuden tuoton laulajat lahjoittivat Pohjois-Suomen Syöpäyhdistys ry:n Vihannin osastolle. Kiitollisina me osastolaiset jo toisen kerran otimme lahjoituksen vastaan.

Syksyn eräässä kommentissani lupasin olla vierailuyhteydessä Lehtolan väen, Marjan ja Saulin, kanssa ennen vuoden loppua. Konsertin jälkeen he tulivat meille. Vietimme leppoisat kolme tuntia vanhoja muistellen ja uusia juttuja kertoen. Vieraittemme kahdesta pojasta toinen, Lauri, on Kiinassa asti työssä. Skypen avulla Lauri ja vanhemmat pitävät tiiviisti yhteyttä keskenään. Maailma on nykyään pieni... Joulun välipäivinä lupasimme mennä luonnon rauhaan Lehtolaan. Kevääksi suunnittelimme retkeä Leinosjärven kodalle. Mukavaa, kun on suunnitelmia...

Ikkunoissa palavat adventtikynttilät, lunta on maassa... Kolme viikkoa kestävästä "hikiurakasta" huolimatta olo on onnellinen. Olen jouluihminen. Nautin joulun tunnelmasta; lauluista, kynttilän valosta, perheen yhteydestä, lasten riemusta, jouluherkuista...
"Nyt sytytämme kynttilän, se liekkiin leimahtaa. Me odotamme Jeesusta seimessä nukkuvaa."

Rauhaisaa ja riemullista adventin aikaa kaikille blogin lukijoille toivottaa Eija

Anonyymi kirjoitti...

Vielä yksi asia...

Tämä asia on unohtunut, vaikka on ollut mielessäni usein. Kun menemme sukuseuran sivujen alkuun, näemme Pekan marraskuun alussa ottaman valokuvan Werkasalon hautakivestä. Kiven tekstit kunnostettiin viime kesän aikana. Kivi on nyt hyvin nähtävissä kirkkopihasta, koska puistikko "puhdistettiin" tarpeettomista puista sekä risuista. Tulevana kesänä voivat kaikki nähdä kukkatervehdyksen viejät muistokiven äärellä...

- Eija -

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää itsenäisyyttä, sukuseuralaiset! Tämä on vuorossaan 101. kirjoitus tähän blogiin ja mikä onkaan sopivampaa kuin että tämä ajoittuu juuri itsenäisyyspäivälle.
Ennen kuin hyökkään katsomaan televisiosta Linnan juhlia, ehdin hyvin kirjoittaa tänne muutaman rivin.

Kirjoitin äsken pätkän myös keskustelupalstan "Ihmisiä"-osioon, jossa olen nyt muutamien viikkojen aikana tehnyt kysymyksiä puheenjohtajallemme Pekalle. Totesin siellä osion olevan aika suosittu. Tähän mennessä siellä on käynyt ainakin 673 sukuseuralaista. Muistutan, että kaikki Pekalle esittämäni kysymykset eivät ole minun keksimiäni, vaan olen saanut ne nimettöminä pysyviltä sukuseuralaisilta. Joskus useampikin ihminen on tehnyt saman kysymyksen. Kysymyksineen puoleeni kääntyneet tekevät minulle suuren palveluksen. Itse en tahdo jaksaa suoriutua kaikista niistä tehtävistä, joihin olen tyhmyyttäni(?)lupautunut.

Eija tunnusti taannoin blogikirjoituksessaan pitäneensä kuukauden tauon. Hän ehti kuitenkin kirjoittaa marraskuussa kolme kertaa. Tällä suorituksellaan hän on ollut ahkerin avustajani. Olenko laskenut oikein kun väitän, että Sinikkakin on kirjoittanut tänne ainoastaan kerran? Raija ja Pekka ovat joka tapauksessa kirjoittaneet kerran, minä seitsemän kertaa.

Kyllä minä kuitenkin olen - niin kuin varmasti monet teistä - käynyt täällä lukuisia kertoja siten, ettei mitään uutta ole ilmestynyt palstalle. Ei muilta eikä minulta.
Kokonaan ovat vaienneet viimeisen kuukauden aikana Sirkka, Marja-Leena, Kaisu ja Jussi. Se siitä.

Aikaisemmin kerroin Salli-äitiani hoitaneen Anja G:n yllättävästä puhelinsoitosta. Näin hänet neljä päivää sitten eli 2.12. Eduskunnan kirjaston Aurorasalissa, missä yleislääketiet. prof. Sirkka-Liisa Kivelä Turusta perusti etujärjestön Suomen vanhusväestölle. Tilaisuus oli menestys! Seinät olivat revetä väen paljoudesta. Osanottajamäärästä on kahdenlaista tietoa, mutta totta on varmasti se, että väkeä oli paljon enemmän kuin huonetta varatessa arveltiin tulevan. Seuraava kokouus on 14.1.2009 ja siihen asti yhdistystä vie eteenpäin 5-henkinen väliaikainen hallitus Sirkkas-Liisan johdolla. Myös minut valittiin hallitukseen. "Senioriliikkeen" nettisivut (www.senioriliike.fi) valmistuvat ensi viikolla ja jäsenmäärästä voin kertoa sen, että meitä on todennäköisesti jo yli 200, vaikka perustava kokous oli vasta neljä päivää sitten. Tästä on tulossa kansanliike, samanlainen kuin vuosisadan vaihteessa sata vuotta sitten oli työvöäenliike. Sitä Sirkka-Liisa haluaakin.

Kuulin, että joku oli laskenut vanhusten yhdistysten määrää ja päätynyt yli 400:aan. Ilmanko mitään ei olekaan saatu aikaseksi.

Lukuisat ihmiset ovat ottaneet minuun yhteyttä ja monet ovat kertoneet olevansa jo jossakin puolueen yhteyteen perustetussa yhdistyksessä. Olen kehoittanut ihmisiä menemään edelleen teatteriin ja Viron matkoille puoluetovereidensa kanssa, mutta liittymään "Senioroiliikkeeseen", mikäli haluavat parantaa ikäihmisten asemaa.

"Senioriliikkeen" ensimmäinen suuri ponnistus tulee olemaan vanhusasiuamiehen toimiston saaminen Helsinkiin ja asiamiesverkoston luominen koko maahan. Asian eteenpäin vieminen aloitetaan adressin keräämisellä.

Koska Werkasalot ovat ennenkin vieneet päättäjille adresseja hyvän asian puolesta, kehoitan aktivoitumaan nytkin.

Odottelin Aurorasaliin niin Irja Erkkilää kuin Maiju Klemettiäkin. Kumpikaan Werkasalo ei tullut vetämään tilaisuudessa hihastani. Anja G. sentään tuli, ja tulivat lukuisat toimittajaystäväni ja -tuttuni sekä roihuvuorelaiset Raili, Tuula ja Liisa. Kahden ensiksi mainitun kanssa olin kesällä Pärnussa, Liisa taas on taloyhtiöstäni.

Nauttikaa pitkästä viikonlopusta, kehoittaa Anna-Liisa Roihuvuoresta.

Anonyymi kirjoitti...

Vielä ehdin toivottamaan hyvää itsenäisyyspäivää...

Olin aamulla jumalanpalveluksessa Vihannin kirkossa, seppeleenlaskutilaisuudessa sankarihaudoilla sekä itsenäisyyspäiväjuhlassa seurakuntatalolla. Väkeä oli vihantilaisittain runsaasti. Olimme oppilasryhmän kanssa esiintymässä lauluin ja lausumin. Lasten ilo ja riemu näkyi! Ihana tehdä tätä työtä juhlassakin. Nautin...

Illalla olimme Mikon kanssa ystäväpariskuntien kera jouluaterialla Haapavedellä Korkatin kartanossa. Viehättävä paikka, vanha kansakoulu. Luminen, puhdas luonto ympärillä. Oikein tuli joulun tunnelma laulujen, muisteluiden ja aterian ansiosta. Olen porkkana- ja lanttulaatikon ystävä. Ne ovat jouluruuista parhaita...

Seuraan mielenkiinnolla senioriliikkeen tulevaisuutta. Annahan kuulua, A-L, uutisia asian tiimoilta. Näin minä pysyn vähän jyvällä. Helsingin Sanomia en lue juuri ollenkaan. Onnea ja menestystä sekä voimia työhön kaikkien ikäihmisten puolesta!

Kaksi viikkoa vielä tiukkaa aikataulua. Sitten loppiaiseen asti oman joulun viettoa. Monta pikkujouluesiintymistä on vielä edessä, kuusijuhla sekä todistukset. Työ vie, mutta myös suuresti tuo!

Näissä ajatuksissa keskiyön ylittyessä Eija

Anonyymi kirjoitti...

Pitkästä aikaa tervehdys täältä Siilinjärveltä!
Eilen harhailin näillä kotisivuilla pääsemättä eteenpäin. Nyt olen edennyt pikkuisen eli päässyt tähän Anna-Liisan aloittaman plogin häntään panemaan kommenttia.
Olen siis vaihtanut asuntoa, ollut myös leikkauksessa ja neljä päivää Runnin kylpylässäkin. Sairaalakeikka ja sen jälkeinen sairasloma pukkasivat tauon kuntoiluuni. Kävelykin oli pitkään vaikeaa. Tunsin olevani rapakunnossa. Nyt kuitenkin ajan jo pyörällä, kaatunutkin olen pari kertaa, ja kävelen jo ihan uupumatta. Ensi vuonna toivon pääseväni takaisin kanssalaisopiston jumppapiiriin. Ja jos oikein reipas oon, ajan pyörällä omin nokkineni myös vesijumppaan, jossa tapaan entisen naapurini.
Koko syksyn olen ajatuksissani kirjoittanut Eijalle ja Minna-Marille kirjettä koskien ensi kesän sukukokouksen yhteyteen ehdottamaani näytelmää. Vihannissa leirillä oli helppo ideoida ja luvata yhtä ja toista! Nyt vähän kauhistuttaa.
Aivan supussa en näytelmän kanssa ole ollut. Sisareni Kaisun kanssa olen vaihtanut aiheesta muutaman sähköpostiviestin.
Otan näytelmän rakentamisen pohtimisen vakavissani ideointimyssyni alle tammikuussa. Lähden jo 17. päivä Vantaalle joulumatkalle ja viivyn yli vuoden vaihteen.
Kaksoissisareni Anna-Liisa on täällä kotisivuilla kertonut ikääntyvien yhteisötalo Loppukiristä. Meillä on täällä Siilinjärvellä ollut myös nyt kymmenen vuotta tavoitteenamme saada Vuorelaan ikääntyvien yhteisötalo. Me tavoittelemme vuokrataloa. Hanke on ollut pysähdyksissä, ei löydy tarpeeksi ennakkoluulotonta, yhteiskunnallisesti valveutunutta rakennuttajaa. Hankkeen pitäisi tuottaa rahaa! Idea on kuitenkin hyvä ja parantaisi ikääntyvien asemaa ja olisi yksi ratkaisu ikääntyvien yhteiskunnalle aiheuttamaan ongelmaan. Tällä havaa Siilinjärveeltä lähtöisin oleva kansanedustaja Hanna-Kaisa Heikkinen yrittää saada eduskunnassa lakiasia-aloitetta aiheesta. Lainsäädäntö laahaa selvästikin jäljessä. Yhteiskunta rahoittaa taloja, alkoholisteille, kehitysvammaisille ja mielenterveyspotilaille, ja sitten on tietysti hoitokoteja huonokuntoisille vanhuksille. Nyt kuitenkin tarvittaisiin taloja hyväkuntoisille ikäihmisille, jotka yhdessä toimien pitäisivät itsensä ja lähimmäisensä kunnossa.
Huomenna meillä on Kuopion seudun Tiiminki ry:n syyskokous, Tiiminki on siis yhdistys talohankkeen takana. Jos Hanna-Kaisa saa eduskunnassa lain aikaiseksi, Lex-Tiimingin.
Anna-Liisa on kertonut Sirkka-Liisa Kivelän vanhusliikkeestä. Toivonpa, että liikkeeseen liittyy paljon ihmisiä ja yhdistys toimii myös yhteisötalojen aikaansaamiseksi vanhuksille.
Sorry! Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa näin pitkää sepustusta.
Pitemmäksikin olisi teksti hurahtanut, vaan enpä ehdi, lähden hakemaan tyttärenpoikaa Eliasta yökylään. Iltapalaksi teemme pannukakkua naapurin antamaan ternimaitoon.
Iloista joulunodotusta kaikille!
Marja-Leena Toivo Y:n tytär Siilinjärveltä

Anonyymi kirjoitti...

Heippa Marja-Leena ja muut!

Olipa kiva lukea pitkästä aikaa kuulumisia Siilinjärveltä. Mukava, että olet, M-L, ihan menokunnossa!
Eliaksellekin terveisiä lumisesta Vihannista! Odottelen mielenkiinnolla ensi kesän sukujuhlan näytelmän käsikirjoituksen alkueriä... Minulla on luokassani taitavia nuoria werkasalolaisia, joten lapsinäyttelijöitäkin löytyy tarvittaessa.
Onko Siilinjärvellä lunta? Minä en ole moneen viikkoon uskaltautunut pyöräilemään, koska lumi ja jää "pelottavat". Olehan varovainen
pyöräillessä!

Olen itse ollut kovasti kiinni työssä ja muussa menossa, että tämän päivän olen käyttänyt täydelliseen rentoutumiseen. Nukuin aamulla melkein puoleen päivään, oleilin yöpuvussa lähes viiteen iltasella... Olen täyttänyt Kalevan sudokuja ja kuunnellut joulumusiikkia. Rauhoittavaa.

Nyt iltasella tulivat Minna ja Kaisla Viitasaarelta. Minnalla on opiskeluhommia Oulussa, ja Kaisla viettää aikaa päivisin papan kanssa tulevan viikon. Kaislasta on tullut niin papan tyttö, että uhkaa kotona pienen "kahinan" yhteydessä lähteä heti Vihantiin, koska pappa on niin mukava. Pappa ei edes kiusaa!

Mukavaa joulumatkaa pääkaupunkiseudulle M-L:lle ja tutuille terveiset sinne!

Aion mennä ajoissa nukkumaan...
- Eija -

Anonyymi kirjoitti...

Eija taannoin kirjoitti puheenjohtajamme Pekan ottamasta valokuvasta, joka esitti sukuseuralaisten kantaisän hautaa. Haudan ja hautakiven ympäristöä on kunnostettu. Mutta kuka olikaan kunnostaja? Puhuit, Eija, kunnostajasta passiivissa.

"Senioriliikkeen" kotisivut valmistuvat myöhästyneinä vasta viikonvaihteessa. Silloin pääsette tutkailemaan yhdistyksen (www.senioriliike.fi) ohjelmaa ja liittymään joukkoon mukaan. Minä olen ottanut tehtäväkseni koota toimittajista Senioriliikkeen tiedottajajoukon. Enpä olekaan kuullut ennen yhdistyksestä, jossa ei ole 1-2 tiedottajaa, vaan JOUKKO tiedottajia tai/ja toimittajia.

Jossakin viestissä Eija kertoi Vihannin kunnallisvaaleista. Peräti neljä Werkasalo-taustaista ehdokasta on mennyt läpi. Yksi heistä on Eijan kummipoika Pasi Parkkila. Rohkaistuin ja soitin hänelle. Kun mies ei vastannut, kirjoitin todella pitkän kirjeen. Pian hän kuitenkion soitti, ei tiennyt kirjeestäni vielä mitään. Puhuimme pitkään ja toivon nyt, että Pasi (Liisan sukuhaarasta) liittyy sukuseuraan ja aktivoituu.
Minusta kaikkien Vihannin kunnallispolitiikassa mukana olevien on aktivoiduttava. Me ulkokuntalaiset olemme kiinnostuneita synnyinkunnastamme.

Juhani M. on lähettänyt muistutuskirjeen sukujuhlien suunnittelukokouksessa nimetyille työryhmäläisille. Tammikuun 1. päivä meillä on kokoontuminen Vihannin kotiseutukeskuksessa.

Juhani soitti minulle pari päivää sitten (soitti kyllä tänä aamunakin) ja ihmetteli, että minä aina vain teen työtä eli ettei minulla ole vapaata. Hyvin havaittu. En ole koskaan tehnyt lyhyttä työpäivää. Harrastuksenikin otan työnä: hoidan kuntoani pakonomaisesti, sillä diabetes vaanii minua kuin korppi oksalla. Saa nähdä kuinka kauan pystyn selättämään sen. Parhaani ainakin yritän. Vapaa-ajan piikkiin taitaa mennä vain television tuijottaminen. Katson paljon asiaohjelmia. Enkä vain niitä vaan myös elokuvia ja poliisisarjoja. Viime aikoina on tapahtunut pientä kyllästymistä. Saattaa olla ettei kysymys ole ohjelmiston huononemisesta vaan kerta kaikkiaan väsymisestäni.

Nyt uutisia katsomaan!
Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Heippa taas...

Vastailenpa heti Anna-Liisan kysymyksiin. Keväällä keskustelimme kappelineuvoston kokouksessa kirkkopihan kunnostuksesta. Se tehtiin osin seurakunnan talkootyönä, esim. kuusiaidan leikkaus. Mikkokin oli siinä mukana. Puistikon harvennuksen ja siistimisen suoritti vihantilainen yrittäjä seurakunnan kustantamana. Käytävät sankarihaudoilla kunnostettiin myös. Kaikki tämä tosi tarpeeseen, ja lisäksi elokuun alussa olleita isoja alueellisia veteraanien hengellisiä kesäpäiviä ajatellen.

Muistokiven kunnostuksesta puhuimme viime talvena hallituksen kokouksessa. Minun tehtäväkseni jäi ottaa yhteys kappelimme "suntioon", Oiliin. Hän huolehti kaivertajan/kultaajan/hopeoijan paikalle tämän Vihannin työmatkalla. Niinpa sekin asia järjestyi kesän aikana.

Mukava, että sait jutella Pasin kanssa. Toivotaan Pasilla aikaa riittävän vähän sukuseurallekin.

Meillä Kaisla, Minnantytär, on vielä vauhdissa. Lähden Mikon avuksi hiljennyspuuhiin...

Seuraavaan kertaan,
- Eija -

Anonyymi kirjoitti...

Viime kirjoitukseeni lipsahti virhe. Sukukokouksen suunnittelukokous on 17.1.2009 eikä siis 1.1. kuten kirjoitin. Yksi numero tipahti minulta pois.

Tuntuu siltä, että Sinulla Eija on jatkuvasti lastenlapsia seuranasi. Minä noudin Matildan eilen päiväkodista ja sitten vietimme illan yhdessä, kävimme uimassa ja kurkkaamassa Stockmannille ja niin edelleen. Tyttö oli yönkin täällä ja juoksi taas kesken yötä viereeni. Aamuyö olikin sitten aikamoista kääntyilyä ja potkimista. Sellainen heijastuu kyllä seuraavan päivän aikaansaannoksiin.

Eilisen päivän puheenaihe oli Sari Sarkomaan ero ministerintehtävistä perhesyiden takia. Kyllähän ne sinkut ja kolmen lapsen äidit ovat eri lähtöviivoilla. Mutta kysymys on muustakin kuin lapsiluvusta, kysymys on ihmisten välisistä eroista.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää huomenta kaikille!

Aamutuimaan istun koneeni äärelle luokassani. Meillä on tänään iltakoulu, kun vietämme yhteistä kuusijuhlaa kotien kanssa. Oppilaat tulevat kouluun klo 17.00, jolloin heti syömme. Juhla alkaa puoli seitsemältä. Jokaisella luokalla on yksin tai toisen luokan kanssa ohjelmaa. Ihan kuin ennen vanhaan...

Ajattelin kirjoittaa oppilaskortit valmiiksi, samoin arvioinnit. Pitkäksi ovat työpäivät venyneet, kun olen yrittänyt helpottaa loppupäivien ruuhkaa.

Luokka on jouluinen, kun täällä ovat vielä oppilaiden jouluaskartelut esillä. Kiva istua työssä hiljaisessa "tonttulassa"! Lisäksi enkelien siipien suojassa...

Olen ennenkin kehunut luokkaani. Tosi taitava luokka ilmaisutaidoiltaan! Laulu ja lausunta onnistuvat - ja vielä vähin harjoitteluin... Kun annan opeteltavat osat tänään kotiin, niin huomenna ohjelma on lähes esiintymiskelpoinen. Olemme käyneet monissa joulujuhlissa esiintymässä. Viimeksi olimme eilen veteraanien juhlassa. Huomenna käymme vanhustentalon juhlassa. Mukavaa ja jouluista!!!

Eilisessä juhlassa näin pitkästä aikaa isä Eino Hynnisen. Hän kävi koulullamme vuosia sitten uskonnonopettajana, kun oppilaiden joukossa oli ortodokseja. Oli mukava vaihtaa muutama sana hänen kanssaan.

Senioriliikkeen juttuihin aion tutustua loman aikana. Sinikka on kirjoitellut viime aikoina eläkeläisten asiasta täällä ilmestyviin lehtiin. Hatunnosto hänelle, samoin Anna-Liisalle!

Nyt alan töihin. Aion käydä iltapäivällä kotona syömässä ja vaihtamassa juhlavaatteet.

Olen ollut sp-kirjeenvaihdossa erään sukuumme kuuluvan henkilön kanssa. Hän ei ensin tiennyt kuuluvansa Werkasalon sukuun. Sain Anna-Liisalta marraskuun alkupuolella kyseisen henkilön
"sukuselvityksen". Lähetin sen, ja heti selvisi yhteys werkasaloihin.
Mielenkiintoista monella tavalla...


Tulin potkukelkalla. Luistipa hyvin!

Jouluisia ajatuksia ja terveisiä teille kaikille Eijalta

Anonyymi kirjoitti...

Toivotan kaikille sukuseuran sivuilla kävijöille jouluniloa! Havahduin kirjoittamaan tänne joulutervehdystä saatuani Haapaveden Karhukankaasta jo perinteisen joulusoiton serkultani Annikilta (Martin tytär).
Pitkän puhelun lopussa suosittelin Annikille piipahtamista täällä kotisivuilla ja kerroin myös ensi kesän sukukokouksesta ja sinne lupaamastani näytelmästä. Kaikkea sitä ihminen lupaakin!
Sukeutui minun kannaltani varsin mielenkiintoinen ja kannustava keskustelu.
Olemme Annikin kanssa saman ikäisiä, syntyneet samana vuonna aivan niin kuin kaksoisssisareni Anna-Liisa ja Kyllikki-serkkukin, Jaakon tytär. Kymmenen vuotta sitten sisareni ja minun syntymäpäivillä Matti-serkku, Martin poika, muisteli, miten me serkut lapsina esiinnyimme Lumimetsässä Tiernapoikina, Matin mukaan Anna-Liisa ja minä toimme idean Lumimetsään "kirkolta".
Kai me - siis Anna-Liisa ja minä - olimme Lumimetsässä useinkin joulun alla. Annikki nimittäin alkoi nyt puhelimessa muistella, miten me serkut teimme joulun alla joulunäytelmiä ja esitimme niitä lähitaloissa. Annikki muisti, että isämme myymäläapulainen kirjoitti näytelmiä puhtaaksi. Emmeköhän itse osanneet?
Joka tapauksessa oli ensi kesän projektia ajatellen kannustavaa kuulla, että näytelmiä on tehty ennenkin. Kaipa ensi kesän hankkeenkin kanssa onnistutaan.
Olen nyt ollut kohta viikon Vantaalla joulumatkalla ja aion olla vielä kaksi viikkoa. Tyttäreni Salla palaa tammikuussa äitiyslomalta töihin ja mummu saa sitten ilon alkaa hoitaa Miksu-poikaa (Mikael), 10 kk, päivittäin muutaman tunnin. Ei siinä sitten reissuun lähdetä.
Joulua juhlin Siilinjärvellä Eliaksen (kohta 6 v.) kanssa jo ennen matkaani. Äidin työpaikalla tallilla oli viikon ajan glögi-tarjoilu, Elias toimi etupäässä juomanlaskijana ja minä huolehdin etupäässä puhumisesta. Kannustimme ratsastajia liittymään ratsastusseuraan. Minä olin sonnustautunut pukiksi, ja komea pukki olinkin, ja Elias oli tonttu. Näissä asuissa pistäydyimme myös mm. terveyskeskuksen vuodeosastolla tervehtimässä entistä naapuriani. Olimme niin vauhdissa rooleissamme, että ilmoitimme Eliaksen myös Savon Sanomien Pukin Pikku Apulainen -kilpailuun ja poikahan voitti kisan. Jatko ei sitten ollutkaan niin onnistunut. Kun toimittaja ja valokuvaaja tulivat tekemään avoimeksi ja yhteistyökykyiseksi kehumastani pojasta juttua, tonttu junttausi puhumattomaksi tuppisuuksi.
Odotamme nyt mielenkiinnolla ja nöyränä Savon Sanomien joulunumeron ilmestymistä. "Täällä kaikki toteutuu murtuneena", ystäväni Pirkko opetti minua Heinävedellä ollessani.
Vielä kerran: JOULUNILOA! Ja häntä pystyssä kohti uutta vuotta!
Marja-Leena Toivon tytär, vaihteeksi Vantaalta

Anonyymi kirjoitti...

Toivotan kaikille sukuseuran sivuilla kävijöille jouluniloa! Havahduin kirjoittamaan tänne joulutervehdystä saatuani Haapaveden Karhukankaasta jo perinteisen joulusoiton serkultani Annikilta (Martin tytär).
Pitkän puhelun lopussa suosittelin Annikille piipahtamista täällä kotisivuilla ja kerroin myös ensi kesän sukukokouksesta ja sinne lupaamastani näytelmästä. Kaikkea sitä ihminen lupaakin!
Sukeutui minun kannaltani varsin mielenkiintoinen ja kannustava keskustelu.
Olemme Annikin kanssa saman ikäisiä, syntyneet samana vuonna aivan niin kuin kaksoisssisareni Anna-Liisa ja Kyllikki-serkkukin, Jaakon tytär. Kymmenen vuotta sitten sisareni ja minun syntymäpäivillä Matti-serkku, Martin poika, muisteli, miten me serkut lapsina esiinnyimme Lumimetsässä Tiernapoikina, Matin mukaan Anna-Liisa ja minä toimme idean Lumimetsään "kirkolta".
Kai me - siis Anna-Liisa ja minä - olimme Lumimetsässä useinkin joulun alla. Annikki nimittäin alkoi nyt puhelimessa muistella, miten me serkut teimme joulun alla joulunäytelmiä ja esitimme niitä lähitaloissa. Annikki muisti, että isämme myymäläapulainen kirjoitti näytelmiä puhtaaksi. Emmeköhän itse osanneet?
Joka tapauksessa oli ensi kesän projektia ajatellen kannustavaa kuulla, että näytelmiä on tehty ennenkin. Kaipa ensi kesän hankkeenkin kanssa onnistutaan.
Olen nyt ollut kohta viikon Vantaalla joulumatkalla ja aion olla vielä kaksi viikkoa. Tyttäreni Salla palaa tammikuussa äitiyslomalta töihin ja mummu saa sitten ilon alkaa hoitaa Miksu-poikaa (Mikael), 10 kk, päivittäin muutaman tunnin. Ei siinä sitten reissuun lähdetä.
Joulua juhlin Siilinjärvellä Eliaksen (kohta 6 v.) kanssa jo ennen matkaani. Äidin työpaikalla tallilla oli viikon ajan glögi-tarjoilu, Elias toimi etupäässä juomanlaskijana ja minä huolehdin etupäässä puhumisesta. Kannustimme ratsastajia liittymään ratsastusseuraan. Minä olin sonnustautunut pukiksi, ja komea pukki olinkin, ja Elias oli tonttu. Näissä asuissa pistäydyimme myös mm. terveyskeskuksen vuodeosastolla tervehtimässä entistä naapuriani. Olimme niin vauhdissa rooleissamme, että ilmoitimme Eliaksen myös Savon Sanomien Pukin Pikku Apulainen -kilpailuun ja poikahan voitti kisan. Jatko ei sitten ollutkaan niin onnistunut. Kun toimittaja ja valokuvaaja tulivat tekemään avoimeksi ja yhteistyökykyiseksi kehumastani pojasta juttua, tonttu junttausi puhumattomaksi tuppisuuksi.
Odotamme nyt mielenkiinnolla ja nöyränä Savon Sanomien joulunumeron ilmestymistä. "Täällä kaikki toteutuu murtuneena", ystäväni Pirkko opetti minua Heinävedellä ollessani.
Vielä kerran: JOULUNILOA! Ja häntä pystyssä kohti uutta vuotta!
Marja-Leena Toivon tytär, vaihteeksi Vantaalta

Anonyymi kirjoitti...

Taas todistus taitamattomuudestani! Tekstini tuli kahteen kertaan. SORRY!
Marja-Leena

Anonyymi kirjoitti...

Toivotan kaikille sukuseuran sivuilla kävijöille rauhallista joulua ja hyvää vuoden vaihdetta! Elokuun puolessa välissä tämä blogin kirjoittelu alkoi ja tämä nyt kirjoittamani on 112. kirjoitus: neljälle kuukaudelle jaettuna se merkitsee liki 30 kirjoitusta kuukaudessa.

Kiitos kaikista joulutervehdyksistä! Kaukaisin tuli Uudesta Seelannista Kaisulta, josta saatte lukea sukuseuran lehdestä maaliskuussa.

Anna-Liisa Punahilkantieltä Helsingin Roihuvuoresta.

Anonyymi kirjoitti...

Jo pitkän aikaa, voisipa sanoa vuosikymmeniä olen saanut kutsun Sirkka-sisareni valmistamalle joulupäivänaterialle. Hänen tapansa on valmistaa ja tarjota ateria vanhan tavan mukaan. Niinpä pöydästä löytyy perinteisesti eri laatikot, rosollit, kalat, kinkut, herneet, luumut, tietenkin sahti ja kermavaahdolla koristeltu luumukiisseli. Lipeäkalaa ei ole ja tuskin nuorempi polvi on sitä kaivannutkaan. Hän on kertonut haluavansa säilyttää lapsilleen ja lapsenlapsilleen mallia joulusta, joka oli hänen lapsuudessaan. Niinpä nuorempi polvi odottaa aina innolla tätä maittavaa ateriaa ja on siten oppinut vuosien saatossa syömään kaikkia pöydän antimia.

Suurenmoinen asia on myös, että sisareni on innostunut muistelemaan ja kirjoittamaan monia vanhoja asioita omasta lapsuudestaan, joka ajoittuu osittain jo ennen sota-aikaa. Monet henkilöt kyllä kertovat asioita sota-ajasta, mutta kaikkia ei voi kuulijakaan taltioida muistilokeroihinsa. Kirjoittaminen helpottui huomattavasti siirryttäessä tietokonekantaan, joka innoitti myös sisareni koneen ääreen.

Kun lukee noita Sirkan tekstejä, ei voi kuin ihmetellä, mistä aika riitti, kun kaikki tehtiin ennen käsin kotona. Ihmisillä oli aikaa myös vieraanvaraisuuteen ja kanssakäymiseen naapureiden ja sukulaisten kanssa. Sanoisinpa, että väki oli tyytyväisempää kuin tänä päivänä kaiken kylläisyyden keskellä.

Toivonkin, että sisareni saa paljon lisää ajatuksiaan paperille. Samoin serkkuni, kirjoittajan ammattilaiset, pankaapa tuumasta toimeen.

Antoisaa uutta vuotta!

-Tapaninpäivän mietteissä-

Anonyymi kirjoitti...

Huomenna alkaa tämän vuoden viimeinen viikko. Viikon puolivälissä liu´umme uuteen vuoteen. Jos en nyt saa muutamaa riviä aikaseksi, seuraava kirjoitus venyy ja vanuu harmaaseen tulevaisuuteen. Niin se muuten on blogin kirjoittelussa!

Heti alkuun sanon sen mitä piti jo viimeksi sanoa, mutta unohtui. Älkää ostako ET-lehteä siinä toivossa, että siellä olisi haastatteluni aiheesta - ikääntyminen tai 40 seuraavaa vuottani. Toimittaja oli liian nuori ja kokematon ja kun juttu ei korjauksista - useammankaan ihmisen korjailuista - parantunut, kielsin koko jutun ulostulon. Sellaista sattuu. Ei kovin usein, mutta sattuu kuitenkin. Minä kirjoitin ensimmäisen juttuni kesällä 1959 eikä kukaan haastateltavani ole ollut samalla lailla kranttu kuin minä. Kuitenkin oli enemmän sääntö kuin poikkeus se, että haastateltava sai nähdä kirjoittamani jutun etukäteen.

Joulu 2008 tuli ja meni - nopeasti kuin tähdenlento. Tänään sunnuntaina havahduin iltakymmenen uutisia katsoessani siihen, ettei huomenna olekaan sunnuntai vaan maanantai. Onneksi selvisi, sillä minulla on huomenna puolen päivän jälkeen tärkeä tapaaminen. Kabinetinkin olen tilannut, jotta keskustelu sujuisi ilman uteliaita korvia.

Haaveilin syksyllä lähteväni vaeltamaan Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitin, joka pisimmillään voisi olla yli 700 km. Omalääkärinikin innostui unelmastani niin että huudahti: "Siinähän olisi ideaa." Luettuani Khaled Hosseinin "Leijapojan", tartuin kuitenkin kadun toisella puolella asuvan Ailin tuomaan Martti Issakaisen "Jaakon tiellä" -kirjaan. Se kertoo tästä samaisesta vaellusreitistä. Kirja alkoi mukavasti, mutta 60 sivua luettuani päätin etten lähde Espanjaan vaeltamaan. Kirja ei houkuttele. Jos sinne lähtisin, minun pitäisi saada hyvää seuraa. Ja mielellään useamman kivan ihmisen porukka.
Tällaisia ovat vanhan naisen unelmat. Tulevat ja menevät niin nopeasti, ettei niihin ehdi tarttua.
Kevät houkuttaa. Talvi ei ole kunnolla tullut Helsinkiin, mutta ei meidän sentään tarvinnut räntäsateessa tai kuralätäköissä talsia kun kinkkua halusimme sulatella.Pienoista pakkasta riitti.

Antoisaa vuoden vaihdetta kaikille sukuseuralaisille,
toivoo Anna-Liisa Toivo Y:n tytär Roihuvuoresta.

Anonyymi kirjoitti...

Sinikka tuossa kertoili joulupäivän ateriasta, jolle äidin ja isän luokse kokoonnuimme vanhaan tapaan tänäkin jouluna. Haikeutti toi se, että ensimmäistä kertaa yksi lapsenlapsista oli poissa työvuorojen pakottaessa keskimmäiseni viettämään joulun Helsingissä.

Ei joukkomme ollut kuitenkaan pienempi kuin edellisellä kerralla, sillä nuorimmainen jouluvieras oli vasta kolmiviikkoinen ja vuorotellen pikkuinen tyttö oli papan, isoäidin ja tädin sylissä ihmeteltävänä :)

Hyvää Uutta Vuotta kaikille blogin lukijoille!

Anonyymi kirjoitti...

Nyt kirjoitan muutaman rivin vaikka henki lähtisi. Minulla on marraskuun alusta lähtien ollut sellainen työputki, ettei mikään putki työelämässa ole vetänyt tälle vertoja. Ensin oli se "Eläkeläisradio" ja sitten "Senioriliike", joka perustettiin 2.12.

"Lapsi" voi hyvin: jäseniä on yli 200 ja joka päivä tulee lisää 15-25 hengen vauhdilla. Adressissa, jolla vauhditamme vanhusasiavaltuutetun ja hänen toimistonsa perustamista, on tällä hetkellä nimiä noin 150. Saalis on saatu neljssä päivässä. Tähtäämme miljoonan (!) nimen adressiin, joten tämä vauhti ei riitä. Meidän on keinolla millä tahansa saatava lisää ihmisiä joukkoomme.

Soitin koulukaverilleni, jolle olin lähettänyt tiedotteita "Senioriliikkeestä", ensimmäiset ennen perustavaa kokousta eli marraskuussa. Kysyin ovatko hän ja hänen vaimonsa kirjoittaneet nimensä adressiin ja liittyneet yhdistykseen. Sain vastauksen: "Ollaan liittymässä ja kirjoittamassa." Tämä perhe on sairastellut paljon vuosikausia ja olen kuunnellut heidän valituksiaan venäläisistä terveyskeskuslääkäreistä,vääristä diagnooseista ja väärään ajaneista ambulansseista jne. Nyt kun näiden valittajien pitäisi tehdä jotain, varsin vähän eli kirjoittaa nimensa adressiin, joka vauhdittaisi muutosta, sekin tuntuu olevan liikaa pyydetty.

Kun äsken pitkästä aikaa istuin kuumassa kylvyssa, ajattelin, että edellisestä rennosta olosta on kauan. Olen todella tehnyt pitkään 18 tuntisia työpäiviä. Syönytkin aina vain uutisia kuunnellessa tai katsoessa (hyi minua!), jotta olen saanut aikaa "Senioriliikkeelle".

Täysikasvuiset lapseni ovat ärsyyntyneet siitä, että uppoudun tällaisiin hankkeisiin tällaisella vauhdilla. Voin menettää vaikka henkeni! Poikani kanssa kiivailtuani kehkeytyi seuraavanlainen sanaharkka mielenkiintoisine seurauksineen: Valitin kiirettä ja sanoin että nyt minun pitää soittaa sille ja sille ihmiselle, jotta asia edistyy. Siihen poikani: "Soita vaikka presidentille, mutta nyt teet sitä ja sitä..." Silloin minulla välähti. Itse asiassa olin keksinyt sen jo edellisenä yönä, mutta unohtanut kovassa kiireessä. Sanoin: "Taidanpa soittaakin presidentin linnaan."

Istahdin melkein siltä seisomaltani koneeni ääreen ja kirjoitin kirjeen presidentin kansliaan. Meillä on seuraava "Senioriliikkeen" kokous 14.1. Kampin palvelukeskuksessa. Meidän tilaisuus alkaa klo 15 ja sitä ennen juhlasalissa on palvelutalon 20-vuootisjuhlat juhlapuhujana prof. Pentti Arajärvi. Miksi siis hän ei poistuisi palvelutalosta meidän kokouksen kautta? Miksi hän ei tulisi kirjoittamaan nimeään meidän adressiin kokousten välissa? Presidentti voisi sitten kirjoittaa nimensä adressiin netissä niin kuin suuri osa asiasta kiinnostuneista.

Saa nähdä saako sika jäniksen. Sirkka-Liisa Kivelä on joka tapauksessa menossa MTV:hen puhumaan - en nyt muista mistä aiheesta - ja voi varmasti ujuttaa tietoa yhdistyksestämmekin. Helsingin Sanomatkin on asialla. Ja se ET-lehti, jolta kielsin haastatteluni julkaisemisen, on kuitenkin tekemässä jotakin senioriliikehdinnästä ja mainitsee yhdistyksemme. Keskipohjanmaa (miten nimi kirjoitetaan?)julkaisi muuan päivä sitten pääkirjoituksen "Senioriliikkeestä", ja sitä lainattiin sitten lehtikatsauksessa pitkin päivää.

Tuosta Santiago de Compostelan matkasta: eräs nainen soitti Turusta ja halusi lähteä minun kanssani kahdestaan vaellukselle. Sanoin, etten toistaiseksi ajattele koko retkeä. Suuntaankin ehkä Tatralle! Mutta aika rohkeaa minusta on pyytää tuikituntematonta niin pitkälle vaellukselle. Olisimmeko edes samalla aaltopituudella? Martti Issakaisenkin kolmen hengen ryhmästä yksi lähti mitään muille ilmoittamatta kesken kaiken Suomeen. Aika erikoista.

Olemme saamassa uuden blogin kirjoittajan. Hän on Liisan sukuhaaraa ja kolmen lapsen äiti. Sukukirjassa hänen nimisiään on ainoastaan viisi...

Huomenna vietämme Ruusun eli Siiri-Matilda Magdaleenan syntymäpäiviä pahasti myöhästyneenä. Tyttö täytti neljä itsenäisyyspäivän aikoihin.

Perästä päin kuuluu...Mutta olisi kiva kuulla toisestakin suunnasta jotain.

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitin äsken pitkääkin pitemmän blogi-pätkän. Otin kantaa moneen asiaan. Se lensi taivaan tuuliin kun halusin silmäillä sen läpi ennen lopullista blogi-jonoon liittämistä. Nyt en jaksa enkä ehdi uudestaan sitä kirjoittaa, toivottavasti muistan ensi viikolla jotain siitä mitä kirjoitin. Olen lähdössä 16.1. Vihantiin. Yövyn Eijan luona. Onpa kiva päästä juttelemaan kasvotusten, Eija.

Anna-Liisa Roihuvuoresta

Anonyymi kirjoitti...

Heipparallaa Vihannista!

Tänne blogiin kirjoittelin viimeksi kuukausi sitten. Joulu on onnellisesti takana... Saimme Mikon ja Johanin kanssa pitää lapsia perheineen luonamme harvinaisen pitkään. Keskiviikkona lähti Jannen perhe kotiinsa Kiteelle. Tuntuu hassulta olla pitkästä aikaa pienellä porukalla.

Syksyllä tein itselleni lupauksia vierailuista Lehtolan väen kanssa. Olen lunastanut lupaukseni! Marja ja Sauli vierailivat meillä ensimmäisenä adventtina. Me vuorostamme kävimme Lehtolasssa joulukuun 30. päivä. Päivä on merkittävä. Meillä tuli Mikon kanssa yhteistä avioliittotaivalta 36 vuotta täyteen. Ruusujen ja suklaasydänten lisäksi juhlistimme päivää vierailulla Lehtolaan!

Täällä on väki sairastellut erilaisia "lunssia". Johan on ollut koko viikon pois koulusta. Kuume, kova yskä, kurkkukipu ja kunnon nuha ovat pitäneet pojan "vetelänä". Nyt on virtaa alkanut ilmaantua. Mikko on yskinyt ja niistänyt. Itsekin olen ollut nuhainen ja yskäinen, ilman kuumetta. Koululaisista kolmannes on ollut päivittäin pois... Samanlaista lienee ympäri Suomea.

Harvinaisia pakkaspäiviä on ollut viime päivinä. Luonto on tosi kaunis lumisine puineen. Säilyisivät vain pakkaset, toivon minä...

Odottelin Anna-Liisaa yökylään. Kyläily ei nyt järjestynytkään
A-L:n kiireiden vuoksi. Siispä jään odottamaan seuraavaa mahdollista ajankohtaa... Kyllä se joskus onnistuu!

Huomenna kokoustamme remontoidussa Hietalan kantissa, sukujuhlatoimikunta ja seuran hallitus. Mukava nähdä kaikkia kokoukseeen osallistuvia. Joku paikalla olijoista varmaan kertoilee näilläkin sivuilla jotain päivän asioista.

Olemme lämmittäneet leivinuunia. Lähden vielä paistamaan pullat huomiseksi...

Pakkasillan sisälämpöiset terveiset ympäri Suomen lähettelee Eija poikineen

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Punahilkantieltä Helsingistä!Kyllä minuakin harmitti kiireeni, joka esti minua viikko sitten yöpymästä Eijan luona. Yksi syy ohjelman muutokseeni oli Juhanin messumatka. Hän oli Helsingin Messukéskuksessa pidetyillä matkailumessuilla useamman päivän markkinoimassa Pudasjärveä ja joutui sitten keskeyttämään työnsä päiväksi sukujuhlamme suunnittelukokouksen takia. Valitsimme miehen kanssa sen vaihtoehdon aikatauluista, joka säöästi eniten aikaa ja fysiikkaa. Niinpä köröttelimme yhdessä junalla Ouluun, missä Juhanin vaimo Helena odotti meitä asemalla. Juna oli myöhässä ja kello runsaasti yli puolen yön Pohjolan valkeaan kaupunkiin tullessamme. Seuraavana päivänä Helena kuskasi meidät Vihantiin ja lähti itse sukuloimaan Raaheen.

Aikaisemmin kerroin uudesta blogin kirjoittajasta. Nyt Merja Honkakoski on aloittanut kirjoitamisen ja ojentanut blogissaan todellisen rautaisannoksen Vihannin kulttuurielämää meille ympäri maata asuville sukuseuralaisille. Totesin suunnittelukokouksen väliajalla, että Merja muutti käsitykseni Vihannista. Pitäjähän ei olekaan sellainen tuppukylä kuin olen luullut. Sinikka arvosteli lausahdustani, mutta puolustauduin sillä että vuosikausia MINULLE on Vihannista kerrottu/veivattu kahta asiaa - asukkaat vähenevät ja rahat eivät riitä mihinkään. Merja on nyt aukaisut silmäni. Kiitos kuuluu hänelle.

Ehkä tuota Vihannin julkisuuskuvaa kannattaisi kirkastaa enemmänkin/useamminkin. Olisiko mitään mieltä lopettaa toistaiseksi puheenjohtajamme Pekan haastatteleminen osiossa "Ihmisiä" ja haastatella vuoron perään Vihannin valtuustossa istuvat Werkasalot? Uskaltaisiko Eija Aunola ensimmäiseksi?

Kerroin jossakin aikaisemmassa kirjoituksessani kirjoittaneeni Presidentin kansliaan, jotta prof. Pentti Arajärvi antaisi vetoapua "Senioriliikkeelle". En saanut koskaan vastausta emailiini. Olisihan tuota kuvitellut saavansa kielteisenkin ratkaisun tiedoksi kirjallisena, mutta ei. Kovin hyvät eivät ole käytöstavat Presidentin kansliassakaan/presidentillämmekään.

Kiroitin aikaisemmin myös puuhaavani "Senioriliikkeelle" tiedotusryhmää, joka työskentelisi yhteisen tavoitteemme - kaikille suomalaisille arvokas ja turvallinen vanhuus - hyväksi. Lähettelin emaileja, puhuin puhelimessa, tapailin kollegojani, jotkut olivat innostuneitakin. Mutta mitään "raavasta työtä" he eivät ole tehneet - paria lukuunottamatta. Minä voin sanoa olleeni lähes ainoa tiedottaja yhdistyksessä. Yleisradiossa on yksi nimeltä mainitsematon "avulias aatu" eli toimittaja, joka on ratkaisevasti auttanut "Senioriliikkeen" tunnetuksi tekemisessä. Hän on markkinoinut yhhdistystämme niin että puheenjohtajamme on päässyt sekä uutisiin, aamutelevisioon että pariin muuhunkin ohjelmaan. Tämän kollegan kanssa on helppo tehdä yhteistyötä. Hän ilmoitti heti alkuunsa selvällä suomenkielellä, ettei häneen paljoa kannata toivoa panna, hänellä ei yksinkertaisesti ole aikaa yhdistysttoiminnalle (ansiotyö, uusi lapsenlapsi), mutta hän kyllä tekee sen mitä voi, kunhan vain informoin kokouksista ja päätöksistä. IHanaa että tällaisia ihmisiä löytyy.

Nyt lopetan tähän ja siirryn Vihannion kunnan kotisivuille Merjan innoittamana.
Seuraavaan kertaan, Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä minä varmaan olen asunut aivan liian kauan pääkaupunkiseudulla,kun pistin Juhanin edellisessä kirjoituksessa markkinoimaan Pudasjärveä matkailumessuilla, vaikka tasan tarkakan tiedän, että Taivalkoski se serkkupoikaa työllistää.

Jälleen kerran sanon sen minkä usein ennenkin: jos tekee paljon, tekee virheitäkin. Jos ei tee mitään, ei tee virheitäkään. Pitäisikö minun vähentää tätä kirjoittamista?

Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Lainaus Anna-Liisan tekstistä:

"Pitäjähän ei olekaan sellainen tuppukylä kuin olen luullut." Sinikka arvosteli lausahdustani....

Totesin vain Anna-Liisalle, että useampi joko muualla asuva tai asunut on sanonut, että Vihannissa on virkeä ja monipuolinen kulttuuritarjonta. Osallistumisen tilaisuuksiin mahdollistaa lyhyet välimatkat ja hyvät julkiset kulkuyhteydet.

Eräskin Oulussa asuva tuttavani kertoi, että hän käy paljon enemmän Vihannissa eri tilaisuuksissa kuin Oulussa. Eihän täällä varmaan laatu ole aina pääkaupunkitarjonnan luokkaa, mutta kyllä se meidän vihantilaisten tarpeet tyydyttää.

Harmi vain, että Viihdekuoro Kanttiset eivät saaneet vetäjää opettaja Annen väistyttyä remmistä. Heillä oli vuosien mittaan monta hyvää pienoiskabaree-esitystä, jotka vetivät Ukonkantin tilat ääriään myöten täyteen. Porukkaa tuli lähikunnista Ruukista, Pattijoelta, Oulaisista jne. Esim. "Sota-ajan laulut" esitettiin kahdesti ja molemmilla kerroilla sali oli ääriään myöten täynnä. Siellä sotapojat jutustelivat, haaveilivat ja kertoivat koti-ikävästään laulun sanoin, samoin lotat hääräilivät askareissaan. Kyllä monen sotaveteraanin mieli oli samalla haikea, mutta tyytyväinen illan antiin.

Keväällä Raahe-Opiston rehtori sanoi Elokuva-sävelmien illassa : " Näin hauskassa tilaisuudessa en ole ennen ollut. Uskomatonta!"

Onneksemme musiikkitarjontaa antaa Eija H.lapsikuoroineen, joten aivan osattomaksi emme kuitenkaan musiikista jääneet.

On hyvä myös muistaa tosiasiat, että pienten kuntien väkimäärät vähenee ja talous lienee tiukoilla useammassa kunnassa.

Näkemyksiäni kotikunnasta

Anonyymi kirjoitti...

Tuohon serkkuni Sinikan kirjoitukseen vielä kommenttini: sanoin mitä sanoin ja kirjoitin mitä kirjoitin, mutta täysin siltä pohjalta, mitä vihantilaiset ovat minulle viime vuodet viestittäneet: huonosti menee, alaspäin mennään, tilanne on mikä on, rahaa ei ole, rahaa ei ole, rahaa ei ole.

Onko sitä missään?

Ei se ole hauskaa kuunneltavaa ulkopuoliselle, vielä ikävämpää entisille vihantilaisille. Kasvojen kohotus on mielestäni täällä paikallaan. Siihen auttaisi talkoohenki, mutta sitähän Vihannissa kuulemma on enemmän kuin monessa muussa pitäjässä.

Siitä vain hihoja käärimään ja parannusta tekemään.

Sain viime yönä lähetettyä puheenjohtajallemme Pekalle jutun Eeva Heilalasta. Pekka panee sen maalis-huhtikuussa ilmestyvään sukuseuran lehteen. Kesällä runoilija Heilala, joka on naimisissa Verkasalon sukuun kuuluvan miehen kanssa, tulee Ukonkanttiin lukemaan meille uusia runojaan. Kokoelma "Tässä iässä" ilmestyy maalis-huhtikuussa.

Kopioinpa tähän Eevan runon, jonka panin kirjoittamaani juttuunkin: "Ei se sitä tarkoita/ vaikka on syrjässä syntynyt/ ja naapuriin naitu/ että koko ikänsä on/ säkki päässä sätkyteltävä."

Ja toisenkin: "Siitä on jo kauan/ kun minuun meni metsätähti/ ja yhä se kukkii."

Eeva Heilala on muuten kirjoittanut näytelmän presidenttien puolisoista ja sitä ovat - niin käsitin - lapset ja nuoret esittäneet Ruukissa jo pitkään, siis vuodesta toiseen. Eeva on sen myös näytelmäpiirissä ohjannut. Voisivatko vihantilaiset kulttuurin harrastajat vaikuttaa siihen, että näytelmä nähtäisiin Vihannissakin? Suoraan sanoen ajattelin sitä jo viime kesänä. Minä haluaisin nähdä sen, mutta haluamiseksihan se minulta jää kun en asu Vihannissa. Edellinen teatterielämykseni olikin - nyt jo koko Suomen kansalle television kautta välitetty - Kristian Smedsin ohjaus "Tunetamattomasta sotilaasta".

Toivon, että jaksaisitte kirjoitella tänne, etteivät viime syksyn ponnistelut sukuseuran kotisivujen elvyttämiseksi menisi hukkaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kiva kuulla, että Eeva H. tulee todella kesällä sukujuhliimme esittämään runojaan.

"Ei se sitä tarkoita, vaikka on syrjässä syntynyt..."
Näinhän hän kirjoittaa. Todellakin, elämää on muuallakin kuin kehäkolmosen ympärillä!

Kerran sanoin kommentin eräälle kansanedustajalle, että me olemme täällä Pohjois-Suomessakin ihan järkiporukkaa ja osaamme ajatella asioita. Aivot toimii, emme suodata kaikkia. Tätä viestiähän Eeva H. kertoo runoissaan.
Eikö totta!

Anna-Liisa heitti hyvän idean, että Eeva H:n kirjoittama ja ohjaama näytelmä olisi hyvä saada Vihantiin. Voisiko Merja H. esittää sitä sivistyslautakunnan jäsenen ominaisuudessa?

Kulttuuria tarjotaan Vihannissa sunnuntaina 15.2.2009 klo 15.00 Ukonkantissa, jossa esittävät paikalliset yksinlaulajat Sota-ajan lauluja. Tuotto menee Vihannin Sotaveteraanien hyväksi.
Hyvä näin!

Täällä Pohjois-Suomi rypee lumessa. Viikon pyryyttämisen jälkeen on vuorostaan seesteinen päivä. Aurinkokin pilkotti keskipäivällä, joten hiihtokelejä piisaa.

Kunpa osaisi sivellä suksiin oikeat voiteet ja ei kun ladulle...

Anonyymi kirjoitti...

Hei kaikille!

Edellisestä jutustani on aikaa kulunut kohta kaksi kuukautta. Viikkoon en ole käynyt seuran sivuilla. Olen viettänyt talvilomaa ilman nettiä...

Kävimme muuttamassa Anna-tyttömme Sallasta Kuusamoon. Itärajan tuntumassa siis edelleen... Kauniit aurinkoiset pakkassäät olivat muuttoilmoina. Johan lasketteli Annan kanssa kahtena päivänä Sallatunturilla.

Kuusamossa miesväki hiihti Kuusamojärven jäällä. Minä kävin kävelyllä ja ihailin puhdasta talvista luontoa.

Keskiviikkoiltana myöhään palailimme kotiin. Pudasjärven tienoilla lämpötilan nousu näkyi jo lievästi sohjoisina tien pintoina. Harmitti, tähänkö oikea talvi nyt loppuu...

Lunta täällä vielä toki on, ja tulevalle viikolle on luvassa pieniä määriä pakkasta. Onneksi!

Ennen talvilomaa vierailin Koivikon Silin lasten luona. Sili nukkui pois 20. helmikuuta. Sukumme vanhin on poistunut keskeltämme... Muistan Silin ystävällisenä, hyväntuulisena ja tyytyväisenä ihmisenä. Viime syksynä Sili vielä jaksoi vähän kertoilla ja muistella "entisiä" aikoja. Nyt lopussa väsymys voitti, ja aika kului suurimmaksi osaksi nukkuen. Sili oli lähes koko ajan omassa kodissa. Lämpimät, rakkaat muistot Silistä jäivät muillekin kuin omalle perheelle.

Mikko ja Johan lähtivät Kannukseen yökuntiin. Heikki-veli asuu Mikon kotitalossa Eskolassa. Olen Eppu-koiran kanssa kahdestaan kotona. Hiljaista... Pienen iltalenkin lähden vielä kävelemään Epun kanssa. Tekee hyvää meille molemmille!

Mukavaa viikonloppua toivottelee Eija

Anonyymi kirjoitti...

Hei...

Kun talviloman lopussa kirjoittelin, unohdin kertoa minua erittäin paljon ilahduttaneesta uutisesta. Poikamme Jouni muutti perheineen Vihantiin helmikuun loppupuolella. Niinpä mummun, papan ja poikien luona pistäytyy tämän tästä 2-vuotias Aliisa-tyttö.

Allulla on tosi toimelias kausi meneillään. Koko ajan joku seuraa perässä, ettei vahinkoa tapahdu neidille itselleen, eikä ympäristökään kärsi suuria vaurioita...

Aliisa laulelee leikkien "Hämä-hämähäkkiä" ja "Tuiki, tuiki tähtöstä". Esityksen jälkeen saamme upeat hymyt ja naurut sekä taputukset päälle. Toki yleisökin yhtyy suosionosoituksiin, jolloin neiti kiittelee. Hetken perästä sama jatkuu uudelleen. Ihanaa!!

Jouni kulkee töissä Oulun tuntumassa työnantajanaan Lumiahon Paavo, werkasalolainen hänkin. Toivottavasti taantumasta huolimatta firmalla riittää töitä, siten myös pojallamme...

Kuumeflussan sairastin kuluneella viikolla. Niin olen työhöni ihastunut, että tunnustan rehellisesti meneväni iloisin ja reippain mielin aamulla työtä jatkamaan...

Kelit ovat lämmenneet, vesi tippuu räystäiltä, mutta lunta piisaa vielä. Onneksi!!!

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille blogin lukijoille lähellä ja kaukana toivottelee Eija

Anonyymi kirjoitti...

Jälleen Vihannista...

Aurinkoiset pakkassäät kestivät tähän päivään saakka, jolloin lumisade on pitkästä aikaa hallinnut talvimaisemaa. Aamuisin olen lähtenyt kävellen töihin liki kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Tuuleton sää ei ole tehnyt pakkasesta "pahaa", vaan virkeys on tarttunut mieleenkin...

Viikko sitten lauantaina olimme saattelemassa haudan lepoon sukumme vanhinta, Sili Koivikkoa. Paljon Silin sukulaisia ja ystäviä oli kokoontunut yhteen muistelemaan äitiä, mummoa, anoppia, serkkua, ystävää... Muistamme kaikki Silin lämpimänä, ystävällisenä, tyytyväisenä, iloisena ja auttavaisena ihmisenä. Elämän vastoinkäymisetkään eivät olleet muuttaneet häntä. Sili sai kokea elämänsä aikana paljon hyviä ja onnellisia päiviä lasten, lastenlasten, sukulaisten ja ystävien kanssa. Elämä kaikkineen oli suuri lahja! Meitä seuraavat hyvät ja rakkaat muistot...

Anun perhe ja Anna ovat olleet kylästelemässä. Anna lähti jo Kuusamoa kohti, mutta toiset lähtivät mäenlaskuun Alpuanharjulle. Talvilomaa viettävät rovaniemeläiset lähtevät Oulun mummolaan huomenna.

Olen yksin, on rauhallista olla hetki blogin parissa. Pitkästä aikaa olisi kiva saada lukea toistenkin kuulumisia. Väliäkö hällä, vaikka tämä ei kaikkien mielestä ole kivaa... Lupa on kirjoitella, mutta myös vaieta...

Silin hautajaisissa juttelin Verkasalon Yrjön kanssa Jussista. Jussi on Yrjön vanha traktori, johon kaikki halukkaat pääsevät tutustumaan keskustelupalstan esineitä-osaston kohdalla. Kannattaa käydä katsomassa Petrin kuvaama video! Suosittelen...

Seuraavan viikonlopun aikana kokoontuu taas kesän juhlatoimikunta Vihantiin. Minä saan Anna-Liisan vieraakseni. Meidät on kutsuttu Lumimetsään kyläilemään perjantaina. En vielä kerro asiasta enempää. Mutta jatkoa seuraa viikon perästä...

Olipa vähän sekavaa juttua, mutta tulipa kirjoitettua...

Kuulemisiin, Eija

Anonyymi kirjoitti...

Terveisiä jälleen Vihannista...

Rohkenenpa taas kirjoitella tätä julkista päiväkirjaani. Muutamia asioita on mielessäni.

Viime lauantaina kokoonnuimme Ukonkantin kahviossa tulevan kesän sukukokoontumisen järjestelyjen merkeissä. Valmistelut ovat "hyvällä mallilla". Toivottavasti runsas joukko sukulaisia tulee juhlimaan ja tapaamaan toisiaan. Tämä on järjestäjäporukan vilpitön toive!

Sain Anna-Liisan yökylään. Perjantaina vierailimme Sirkan ja Pentin kutsumina Lumimetsässä. Tiesimme saavamme herkkuamme, limppisoppaa. Ja kyllä oli hyvää!!! Yksi lautasellinen ei riittänyt yhdellekään vieraista, eikä talonväestäkään... Mikon lapsuudessa Eskolassa vihantilainen limppisoppa ei ollut tuttu. Hänellekin täkäläinen perinneruoka maistuu tosi hyvin. Anna-Liisalle ja minulle ruoka on tuttu jo lapsuudesta. Jälkiruuaksi saimme lämmintä "riisi-rusina-leipäjuusto-siirappi-kermavelliä". En nyt osaa nimetä ruokaa, mutta Sirkka voisi kertoa. Jälkiruokakin oli viedä kielen mennessään... Ja sitäkin otimme toiset annokset!!! Lämpimät kiitoksemme Sirkalle ja Pentille herkullisista tarjoiluista sekä ystävällisestä seuranpidosta! Taas on muistojen kirjaan merkitty mukava ilta. Tällaiset tapaamiset lisäävät ja syventävät yhteenkuuluvuuden tunnetta sukulaisina ja ystävinä. Kyllä elämä on rikasta!

Tulin mukaan sukuseuran toimintaan ennen v:n 2003 sukujuhlaa. Monet sukulaiset toki tunsin entuudestaan, koska olen koko ikäni asunut Vihannissa. Sirkkaan ja Penttiin tutustuin 90-luvun alkupuolella, jolloin vihantilaiset talkoilivat Märjamaan seurakuntataloa eteläisessä naapurimaassamme Virossa. Muistelimme yhteisiä reissujamme talkoisiin, mukana olleita tuttujamme. Monet heistä ovat poistuneet keskuudestamme. Hyvät muistot seuraavat meitä...

Valon määrä on lisääntynyt, kevät koittaa... Pääsiäisen juhla on edessä.

Toivotan kaikille rauhaisaa pääsiäisjuhlaa!

Sukulaisia lähellä ja kaukana lämpimästi tervehtien
- Eija -

Raija L. kirjoitti...

Eija ja kumppanit olivat saaneet äidin luona siirappivelliä jälkkäriksi:) Se onkin vasta hyvää! Muutoin en monestakaan perinneruuasta perusta, ja tuo lie liki ainoa, jota olen itsekin valmistanut. Pitääpä laittaa itsekin ruokalistatoiveeksi lähiaikoina!

Anna-Liisa kirjoitti...

Kyllä minun täytyy panna tännekin julkinen kiitos serkulle Sirkalle, joka järjesti Eijalle, Mikolle ja minulle loistavan perinneillan Lumimetsässä. Ruuat olivat alusta loppuun mahtavia! On kyllä sääli jos tällaiset perinneruuat menevät maanrakoon. Onkohan vihantilaisista perinneruuista minkäänlaista vihkosta, jonka voisi hankkia? Jos ei ole, se kannattaisi kirjoittaa - vaikka vain sellainen vihkontapainen lätyskä, joka kertoo perinneleikeistäkin. Sen sain käsiini viime kesän sukuleirillä. Se on lainattavissa kirjastosta ja tekijänä ... Nytpä en muista nimeä, vaikka olen kirjoittajan joskus tavannutkin. Vihkonen on syntynyt opinnäytetyönä.

Myös Eijalle ja Mikolle kiitokseni vieraanvaraisuudesta Vihannissa käydessäni.

Antoisaa Pääsiäisen aikaa!

Anonyymi kirjoitti...

Heippa!

Aino Lehtomaa, kansakouluajan opettaja, on koonnut ja kirjoittanut perinneleikkikirjan.

Vihantilaisista perinneruuista on koottu kirja. Sitä on myynnissä mm. kirjastossa.

Terveiset Anna-Liisalle ja muille!
- Eija -

Sirkka L. kirjoitti...

Hämmästyin niistä ylenpalttisista kiitoksista. Sitä jälkiruokaa aprikoin tarkasti. Oli muitakin vaihtoehtoja, mutta kiva, kun osasin nykäistä oikeasta narusta, siis piditte siitä. Valitsin sen, koska viikonlopun aihekin oli menneissä sukupolvissa.

Tuosta ruuasta on monenlaisia versioita. On elsuupaa, siirappivelliä, huituvelliä.

Elsuupaa olen syönyt kerran, en siitä pitänyt. Se oli liian imelää ja veteen keitettyä.

Huituvelliä en osaa keittää, se juoksettuu minulta. Lumimetsän Mikkelän kaupassa oli myymälähoitajana Niirasen Maija. Hän keitti huituvelliä ja toi sitä minullekin ruokatunnilta palatessa, koska tiesi, että pidin siitä. Siinä ei ollut juustoa, vain rusinoita tietenkin maidon ja riisien lisäksi. Missä vaiheessa siihen se huitu (kirnupiimä) lisättänee?

Tarjoamani jälkiruoka on äidiltä opittua - ainesosina ovat riisi, maito, leipäjuusto ja rusinat, mausteina kaneli, suola ja siirappi, suuruksena perunajauhot. Tästä keitosta tiedän toisenkin version, johon serkkuni Kyllikin vanha-äiti isänsä puolelta on laittanut höysteeksi hapanta kermaa. Viitanneeko silloin huituvelliin?

Meidän äiti laittoi perunajauhosuuruksen nesteeksi sahtia (kotikaljaa). Tämä keitto oli meillä tapaninpäivän jälkiruoka ja sahtia tehtiin aina jouluksi. Olen itsekin tehnyt niin, jos sahtia on ollut. Raija ei siitä pitänyt, tuli vähän eri makuista. Tavallisesti käytän suuruksen liemenä maitoa.

Rauhallista pääsiäisen aikaa sukuseuralaisille myös minunkin puolestani!

Anna-Liisa kirjoitti...

Nyt Matilda ja minä olemme ilmoittautuneet sukujuhlaan ja -kokoukseen. Minusta sukuleirille ilmoittautumista varten pitäisi olla samanlainen ilmoittautumiskaavake kuin edellä mainittuihin.
Sirkka-serkun ruokareseptejä lukiessani tuli mieleeni, että näitä reseptejä voisi olla täällä ememmänkin. Pitääkö naurishaudikkaita (-hauvikkaita) valmistettaessa olla vanhan ajan uuni?

Anna-Liisa kirjoitti...

Sukujuhliin on jo ilmoittautunut 14 ihmistä. Jos saamme heinäkuussa liikkeelle ainoastaan 150 ihmistä niin kuin puheenjohtajamme arvelee, melkein kymmenen prosenttia tulijoista on jo ilmoittautunut.
Minä kuitenkin uskon, että Vihannin kotiseutukeskukseen tulee ensi kesänä todellinen Werkasalojen ryntäys! Tavoitteeseen päästäksemme - siis siihen ryntäykseen - itse kukin voi lähetellä sähköposteja tai kilauttaa puhelimella sellaisillekin sukulaisille, joita ei joka viikko tapaa. Nyt joukolla muistuttamaan tapahtumasta!
Minä olen luvannut tehdä jonkinlaisen palautekaavakkeen osallistujille. Olen sen kanssa jo hiukan myöhässä. Minulla on kuitenkin pätevä syy: lapsenlapset ovat tarvinneet minua normaalia enemmän viime aikoina. Yhdellä lapsella oli vatsatauti ja vanhemmilla on ollut kokouksia ja vanhempainiltoja.
Muistakaa ilmoittautua ajoissa sukukokoukseen!

Anna-Liisa kirjoitti...

Olihan se sääli, että yksi puskasta ampuva Werkasalo (mies) sai maaliskuussa aikaseksi sen mitä halusikin: keskustelu täällä blogissa on todella uupahtanutta, etten sanoisi tyrehtynyttä. Sinikka, joka oli tätä blogia rakennettaessa yksi innostuneimmista - ja siis merkittävimmistä - sukuseuralaisista, on tyystin luovuttanut. Mutta minäpä en, en kokonaan.

Pari iltaa taaksepäin juttelin puhelimessa Juhanin kanssa näistä kotisivuista. Onko niillä tulevaisuutta? Jos ei lähestyvä sukujuhla inspiroi tänne nykyistä vilkkaampaa ajatustenvaihtoa, miten on laita elokuussa 2009? Olemmeko silloin aivan hiljaa? Olemmeko myös tehneet kuukausia turhaa työtä?

Muuan päivä sitten sukujuhlaan ilmoittautuneita oli reilusti yli 20. Pohhdiskelen tuota ilmoittautuneidenkin hitautta. Se taitaa kuulua aikamme ilmiöön nimeltä sitoutumisen pelko. Eihän se, että ilmoittautuu juhliin toukokuussa, tarkoita sitä, etteikö vakavan esteen tullessa voisi perua ilmoitustaan. Luin jostakin, että varovaisuus lyödä lukkoon ilmoittautumista juhliin, teatteriin, vierailulle, ulkomaanmatkalle kaventaa vuosien saatossa kovasti ihmisen ja hänen läheistensä elämää. Ovet sulkeutuvat pikku hiljaa.

Ystäväni Marja totesi eilen illalla tavatessamme pitkästä aikaa, että Suomi on täynnä pystyyn kuolleita ihmisiä. Varsinkin meissä ikäihmisissä niitä kuulemma on. Railo uupahtaneiden ja vielä hengissä olevien välillä on suuri, suurenee ilmeisesti vuosi vuodelta.

Me joka tapauksessa Marjan kanssa olimme varanneet jo viime syksynä liput Kansallisteatteriin. Olen tainnut kirjoittaakin siitä, että Kristian Smedsin ohjaus "Jumala on kauneus" siirtyi sairaustapauksen takia pariin otteeseen. Ikäväksemme Paavo Rintalan romaanin pohjalta tehty näytelmä liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta oli pettymys, niin suuri pettymys että teimme Marjan kanssa historiaa: lähdimme kesken esityksen pois. Istuimme keskellä salia, joten lähtömme oli oikea demonstraatio. Lähti sieltä muitakin, jo ennen meitä, mutta heillä istumapaikat olivat penkin päässä lähellä ovea. Marja tiesi kertoa, että kun näytelmää esitettiin Lahdessa, sielläkin ihmisiä poistui jo ennen väliaikaa. Näytelmän kokonaiskesto oli muistaakseni 3t 40 min.

Minä en ole koskaan lähtenyt mistään teatteriesityksestä kesken, koska minusta se on loukkaus näyttelijöitä ja ohjaajaa jne kohtaan. Heidän työtään pitäisi kunnioittaa. Mutta rajansa kaikella. Minä en yleensä vähästä säikähdä, mutta liian pitkälle viedyllä symbolismilla on rajansa kun näytelmä etenee hitaassa tempossa ja joka kolmas sana on v-u ja p-e ja jos ulostaminen Suomessa ja syljeskely Seinen rannalla nostetaan keskeisiksi keinoksi kuvata liminkalaistaiteilijan elämää. Hänen elämänsä loppui traagisesti vuonna 1936. Keski-Eurooppan taidekeskuksiin tehdy opintomatka vuonna 1931 oli kulttuurishokki liminkalaistaiteilijalle, joka sen seurauksena harkitsi jopa itsemurhaa. Mies oli ainoastaan 37-vuotias hypätessaan Merikoskeen Oulujoen ylittävältä sillalta vuonna 1936.

Minulla on ostettuna liput seuraavaankin Kristian Smedsin ohjaukseen Kansallisteatterissa, mutta huomasin eilen kotiin tullessani ajattelevani, kenelle ne myyn. Näytöksethän myytiin loppuun muutamassa tunnissa, joten halukkaita varmasti löytyy.

Kauaspa eksyin aiheestani.

Saan huomenna yllätysvieraita Vihannista. Serkkuni Kyllikki Lumimetsästä on miehensä Einon kanssa poikansa perhettä katsomassa täällä pääkaupunkiseudulla ja he ilmoittautuivat eilen illalla kännykkäviestillä kylään. Onpa kiva nähdä! Edellisestä tapaamisesta onkin aikaa.

Kyllikin sisaren Sirkan luonahan olin Eijan ja Mikon kanssa limppisopalla muuan viikko sitten.
Sirkkaa ja Sinikkaa olenkin sukuseuran suunnittelukokousten merkeissä tavannut viimeisen vuoden aikana useammin kuin vuosiin.

Eeva Heilala, joka on lupautunut sukujuhlaamme lukemaan runojaan, lähetti sähköpostiviestin pari päivää sitten. Hän pyysi soittamaan - arvatenkin sukujuhlasta.

Ilmoittautukaa nyt sukujuhliin ajoissa,
toivoo malttamaton Anna-Liisa

Anonyymi kirjoitti...

Nyt olen kirjoittanut prologin kesän näytelmään. Työnimenkin olen keksinyt: "Keväällä 1899 Vihannissa". Huomenna alan hakata repliikkejä.
Olisipa kiva jos näyttelemisestä kiinnostuneet verkasalot ottaisivat yhteyttä ja ilmoittaisivat olevasnsa kiinnostuneita tulemaan mukaan näytelmään. Näytelmästä ei ole tarkoitus tehdä komediaa, siitä ei tule mikään naurujuttu, mutta näytelmän tekemisestä on tarkoitus tehdä hauska kokemus.
Iloitkaamme keväästä! Ja siitä että meillä on sukulaisia!
Marja-Leena Toivontytär Siilinjärveltä

Anna-Liisa kirjoitti...

Sukujuhlista ja -kokouksesta kertova informaatiokirje niille sukuun kuuluville, joiden sähköpostiosoitteen olemme onnistuneet jäljittämään, lähti eilen tai myöhään toissailtana. Se siis meni sellaisillekin, jotka eivät sukuseuraan kuulu, mutta joiden osoite on tiedossamme.

Tällä hetkellä sukujuhlaan ilmoittatuneita on noin kahdeksankymmentä, ehkä tällä hetkellä jo enemmänkin. Enemmistö ilmoittatuneita on odotetusti Annan sukuhaarasta, jota sekä Juhani että minä edustamme. Ymmärrettävästi me tunnemme useampia "annoja" kuin "reettoja" tai "hilmoja", joten olemme pommittaneet juuri ensiksi mainittuja viesteillämme. Se näkyy! Annan sukuhaaraan kuuluvia on ilmoittautunut nyt liki 40, ehkä enemmänkin, Kalle Eliaan jälkeläiset ovat kirineet toiseksi. Heitä on parikymmentä, mutta tiedän monia tähän sukuhaaraan kuuluvia jotka ovat tulossa mukaan, mutta eivät jostain syystä ole vielä ilmoittautunet. Miksi he jättävät ilmoittatumisen viime tinkaan, kun varmasti tietävät, että meille järjestäjille ilmoittatuneiden määrän kasvu on suuri voiman lähde. Ja voimiahan me tässä työssä tarvitsemme.

Eilen kun kävin läpi ilmoittatuneiden listaa, yhtään Marian, Kustaavan ja Hilman sukuhaaraan kuulunutta ei ollut mukana. Reetankin jälkeläisiä vain kaksi!

Tämän vuoden aikana, kun olen Juhanin kanssa sukujuhlaa valmistellut, monta sukuseuraan liittyvää ajatusta on kuplinut aivoissani. Joka härillä kyntää, se härkiä ajattelee!

Tällä hetkellä sukuseuralaisia taitaa olla noin 220, ehkä vähän enemmänkin. Seuralla on kuitenkin paksumpiankin vuosia takanaan. Viimeisen vuoden aikana on joukostamme poistunut muutamia jäseniä, mutta olemme myös saaneet joitakin uusia. Heitä olisi kuitenkin toivonut liittyvän mukaan enemmänkin.

Minusta sukukokouksen mentyä haastavin tehtävä on jäsenten hankinta. Nyt tarkoitan todella aktiivista jäsenten hankintaa. Ei sellaista, että huhuillaan sattumanvaraisesti sinne tänne. Jäsenhankinta on suunnattava ensi sijaisesti Vihantiin ja sen ympäryskuntiin. Nythän vihantilaiset ovat varsin vähän kiinnostuneet Verkasalon sukuseurasta. Miksihän? Jokaisen sopii miettiä syitä tykönään.

Yrjö Juhonpoika Verkasalolla oli 17 lasta, joista kahdeksan kuoli hyvin pieninä ja yksi kymmenvuotiaana. Henkiin jäi kahdeksan eli ikäjärjestyksessä Liisa, Maria, Anna, Kustaava, Kalle Elias, Jaakko, Reetta ja Hilma. Ikäeroa vanhimman ja nuorimman henkiin jääneen välillä oli 25 vuotta. Kaikki kahdeksan myös jatkoivat sukua.

Periaatteessa sukuseuraan pitäisi kuulua kaikkien näiden Verkasalojen jälkeläisiä. Kuuluuko? En tiedä. Tietääkö joku? Itse en ole törmännyt yhteenkään Marian, Kustaavan ja Hilman jälkeläiseen.

Tällä hetkellä Verkasalon sukuseuran hallitukseen kuuluu sihteeri mukaan lukien kuusi jäsentä. Heistä Verkasalo-nimisiä eli Kalle Eliaan jälkeläisiä on kolme, kaksi Jaakon ja yksi Annan jälkeläinen. Minusta hallituksessa istuvien määrää tulisi kasvattaa ja jokaisesta kahdeksasta sukuhaarasta saada edustus hallitukseen. Vielä tärkeämpää ja kiireellisempää olisi perustaa työryhmiä, jotka toimivat myös sukukokousten väliajalla.

Miettikääpä ehdotustani! Miettikää samalla kenelle voisitte kertoa edessä olevasta juhlasta ja kokouksesta. Lähettäkää eilen tai toissa päivänä saamaanne kirjettä eteenpäin. Aktivoikaa nuoria, heitä me tarvitsemme. Sukuseurassa toimiminen on kehittävää ja kasvattavaa hommaa, siis hyvä yhteiskunnallinen harrastus. Siitä voi vaikka politiikkaan myöhemmin ponnistaa!

Juhani on purjehtimassa. Kun hän palaa virkistyneenä maihin, kuulen taas uusista ilmoittatuneista.Toivottavasti uusia nimiä on paljon.

Muuten: sukuleirille, joka pidetään ennen sukujuhlaa, on tänä vuonna ilmoittatunut enemmän sukuseuralaisia kuin aikaisempina vuosina. Matilda, Eljas ja Heini, jotka ovat olleet mukana ennekin, odottavat jo malttamattomana leirille pääsyä. Myös yksi isä on jo ilmoittatunut.

Anonyymi kirjoitti...

Sukujuhlassa esitettäväksi aiotun näytelmän "Te suomalaiset uskallatte" käsikirjoitus on kuta kuinkin valmis, vain viimeiset rivit puuttuvat. Näytelmä on tarkoitus työstää esityskuntoon sukujuhlaa edeltävällä 2-päiväisellä sukuleirillä. Pääosan esittäjä on löytynyt kovan etsimisen jälkeen. Pääosan esittäjän lisäksi näytelmässä on kyläläisiä - niin paljon kuin näytelmän tekemisestä kiinnostuneita vain löytyy ja harjoituksiin ilmaantuu. Kyläläisillä on vain vähän repliikkejä ja nämä jakaantuvat useamman henkilön osalle. Kyläläisten esittäminen ei siis ole vaikea tehtävä. Kyläläiset myös laulavat, joten tarvitsemme osiin erityisesti laulutaitoisia ihmisiä. Laulutaito ei kuitenkaan ole ehdoton edellytys. Kuitenkin mitä enemmän kyläläisiä, sen parempi.
Jos olet kiinnostunut tulemaan mukaan näytelmän tekemiseen ja haluat lisätietoja, soita minulle
p. 044 288 3346.
Marja-Leena, Toivo Yrjön tytär
Siilinjärveltä

Kaisu Mikkelä kirjoitti...

Anna-Liisa pohti sukujuhlaan osallistumista ja osallistumattomuutta.
Juhlan tiedottamista pitää muuttaa, jos juhlaan halutaan enemmän myös niitä, jotka eivät ole jäseniä. Tähän mennessä seuran tiedotus on kohdistunut pääosin jäsenmaksun maksaneille. Vihannin seudulla Verkasalon jälkeläisiä asunee satoja, ehkä tuhansia. Miten he saavat kutsut? Maksettu ilmoitus paikallislehtiin ja puffit tulee olla itsestään selvyys.
Juhlassa itse kukin voi ottaa "isännän ja emännän" otteen, ja mennä keskustelemaan myös vieraiden, tuntemattomien verkasalolaisten kanssa.
Kokemuksesta tiedän, ettei sekään välttämättä riitä.
Nimilappu rinnassa on vasta alkua. Henkilöesittelyjä sukulehdessä, keskustelu- ja blogipalstoilla ja juhlassa pitää jatkaa ja laajentaa.

Kaisu Toivo Yrjöntytär
Annan sukuhaaraa
Turusta

Anna-Liisa kirjoitti...

Sukujuhlaan ilmoittautuneita oli eilenillalla, kun virallinen ilmoittatumisaika loppui, liki 110. Kustaavan sukuhaarastakin on yksi tulija. Tällaisista sukuhaaransa ainoista - tai melkein ainoista - on varauduttava pitämään sukujuhlissa huolta. Kuvitelkaa itsenne samaan tilanteeseen: tulette sukujuhliin, jonka vierasjoukosta ette tunne yhtään ihmistä. Ehkä olette parin ihmisen kanssa puhuneet puhelimessa, ehkä vaihtaneet emaileja. Ehkä ette ole koskaan käyneet lähelläkään Vihantia. Olen kuullut tapauksista, joissa yksi sukuseurareissu on sitten riittänyt. Etelästä sukujuhlaan tullut on seisonut tai istunut yksikseen juhlapaikalla, mutta kontaktia ei ole syntynyt. Ush! En kadehdi. Tutustumisen helpottamiseksi Sinikka M. tekee jokaisen osallistujan rintaan nimilapun. Toivottavasti teksti kirjoitetaan riittävän suurella, jotta me vanhimmatkin pystymme lukemaan nimen ja sukuhaaran vaivatta.
Sukujuhlan ohjelman kokoonpanemisessa on ollut ongelmia. Ensin Eeva Heilala ilmoitti, ettei pääsekään paikalle. On tullut este. Puhuin useamman kerran runoilijan kanssa puhelimessa ja este on todellinen. Serkkuni Matti M. on kuitenkin lupautunut lukemaan muutaman Eevan runon.
Seuraavaksi tuli viesti Siilinjärveltä, josta sisareni oli löytänyt hyvän paneelin vetäjän. Muuan päivä sitten kuulin, että mies lähteekin heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Venäjälle. Se siitä!
Puheenjohtajamme Pekan vihjeiden perusteella sain houkuteltua paneelin vetäjäksi Matti Verkasalon Helsingistä. Lisäksi kilautin varmuuden vuoksi vielä Klaus Klemetillekin ja hän lupautui keskustelijaksi. KLauskin on täältä pääkaupunkiseudulta. Eija Hanhiveva, Kaisu Mikkelä, Samuli Siponmaa ja Merkku Verkasalo olivat lupautuneet jo aikaisemmin, joten eiköhän tällä porukalla keskustelu identiteetistä synny.

Anna-Liisa kirjoitti...

Minun piti kirjoittaa tänne jonkinlainen blogin lopetuspätkä sukukokouksen mentyä, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että tietoa pidetystä juhlasta löytyy kyllä sivuilla kävijöille ihan riittävästi. Jonkinlainen lopetus tälle blogille olisi kuitenkin pitänyt tehdä viimeistään elokuussa, mutta se vain minulta jäi.

Werkasalojen 7. sukukokoukseen heinäkuun ensimmäisenä lauantaina tuli noin 140 ihmistä. Olin hiukan pettynyt osallistujamäärään, vaikka eihän tuo paikalle tullut joukko pieni ole jos ajattelee koko sukuseuran jäsenmäärää. Ihan eksaktia tietoa jäsenmäärästäkään minulla ei ole, mutta arvelen meitä olevan lähemmäs 250. Pientä kasvua sukuseurassa viime vuonna tapahtui.

Avasin tämän blogin 15. elokuuta 2008. Syksy oli vilkkaampi kirjoittelun suhteen kuin kevät. Lähestyvä sukujuhla ja -kokous eivät siis lisänneet kirjoittelua. Itsenäisyyspäivään mennessä sukuseuralaisille oli tarjottu sata kirjoitusta, tämä jota nyt naputtelen on 140.

Sukujuhlan ohjelma aiheutti muutamia kaaoottisia tilanteita, mutta ohjelma vietiin kuitenkin - sanoisinko kunnialla? - läpi. Kiitosta olen saanut paljon. Osallistujilta kerättiin tekemäni kyselykaavakkeen avulla mielipiteitä ohjelmasta ja järjestelyistä ja puheenjohtajamme tehnee niistä lähiaikoina lopullisen yhteenvedon.

Sukukokouksessa hallitusta täydennettiin kahdella jäsenellä, joiden "kynänjälkeä" toivon kotisivuilta saavani lukea tulevaisuudessa. Molemmat vaikuttavat Vihannin seudulla: toinen on kotisivuille jo Vihannin asioista kirjoittanut Merja Honkakoski (liisa) ja toinen Paavolassa asuva, mutta Vihannissa opettajana toimiva Irma Lumiaho-Ollila (anna).

Sukuseuran hallitus kokoontuu 26.9. uudessa kokoonpanossaan. Olen lähettänyt puheenjohtajallemme "testamentin", jossa kerron viimeisen vuoden aikana syntyneistä ajatuksistani koskien sukuseuran profiilin nostoa.

Kiitän täten kaikkia tänne kirjoittaneita. Toivottavasti jatkossa tulee uusien aiheiden avauksia.

Elämyksellistä syksyä lamasta huolimatta!

Tällä hetkellä vetämätön Anna-Liisa Roihuvuoresta.

magomusiikki kirjoitti...

Hei! Tässä bloginne keskusteluissa on mukana Toivo Y. Mikkelän tyttäriä. Haluaisin tavoittaa heitä. Asiani koskee isänsä pyörittämää kauppa-autotoimintaa. Terv. Marko T. Niemi magomusiikki(a) gmail.com .