Jatkan vielä 12.1. kirjoittamaani juttua sukupolvien yli kestävästä tulevaisuudesta. Olen iloinen Marja-Leenalta saamastani palautteesta. Kovin tutuilta tuntuivat lapsuudenkokemuksesi. Niin minunkin lapsuudessani oli elettävä niukasti; sodan jälkeen varsinkin oli puutetta kaikesta. Mutta silloin se tuntui jotenkin luonnolliselta, kun kaikilla oli sama tilanne. En osannut kaivata mitään ylellisyyksiä. Löysin jo varhain kirjat kumppaneikseni ja siitä voin nyt iloita. Se on ollut lapsuudestani asti kestävä, henkinen eväs elämäntaipaleella.
Kuten Marja-Leena kuvasit, meidän vanhempiemme sukupolvi eli viisaasti ja vastuullisesti arkea. Huomasin, kun kerroit omasta elämäntyylistäsi, että minulla on paljon petrattavaa. Tämä kokemusten vaihto avaa silmiä, missä voisi pienentää ekologista jalanjälkeään.
Heitänpä tähän vielä mietintämyssyyn nykytrendin köyhäillä, joka on tietoista ja itse valittua vaatimattomuutta. Itse asiassa sentyyppisestä ilmiöstä kait on kyse, kun oikein ökyrikkaat heittäytyvät kerjäläisiksi ja lähtevät kadulle tienaamaan elantoaan päiväksi pariksi. Tuossa itänaapurissa sellaista on tapahtunut. Elämyshakuisuutta sekin. Meillä Suomessa on ihan oikeasti köyhiä ja leipäjonot vain kasvavat. Itse valittu vaatimattomuus kuuluu sen sijaan varakkaiden ihmisten tapaan hoitaa talouttaan järkevästi pidemmällä tähtäimellä, ehkä myös ekologisesti. Nämä ääripäät särähtävät jotenkin korvaani. Miten teillä lukijani? Toivon lisää keskustelijoita sukuseuramme sivuille.
Kuulolla
Liisalainen
maanantai 19. tammikuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Kun kenelläkään ei tunnu olevan tarvetta kirjoittaa tänne edellä esitettyjen kirjoitustemme jatkoksi, naputtelen tässä lisää muutaman sanan omia ajatuksiani pikkuisen ehkä sivuraiteillekin mennen.
Kysymys on ilosta ja ilottomuudesta.
Soitin tänä aamuna puhelun. Voi kuinka ankeaa ja ilotonta ihmistä jouduin puhelimessa sitten parin minuutin ajan kuuntelemaan. Asiani sain kyllä hoidettua, siinä suhteessa ei ole valittamista. Mutta vastapuolen ääni kertoi väsymyksestä ja leipääntymisestä, ilottomuudesta. Tuskin nainen tajusi, minkälaista viestiä lähetti, kuinka paljon itseään puhelimessa paljasti.
Kansalaisopiston rehtorina toimiessani yritin koulutustilaisuuksissani valaa ihmisiin tulevaisuudenuskoa ja synnyttää iloa. "Sano joka päivä jollekin vastaantulevalle ihmiselle joku iloinen asia!" Mietimme kursseillani asioita, joilla ihmisiä voi ilahduttaa. "Onpa sinulla nätti pusero." "Oletpa tänään hyvän näköinen." EI näin: "Kerrankin sinulla on sinulle sopiva pusero."
Näin totesi lukiossa luokkatoverini. Antoi pikku lusikalla ja otti isolla. Lausahdus jäi mieleeni, itse asiassa se poiki mielessäni monenlaisia ajatuksia, hyödynsin niitä koulutuksessanikin.
Tämänkertainen sanomani on siis tämä: aletaan parantaa maailmaa aineettomilla lahjoilla, aletaan ilahduttaa ihmisiä sanomisillamme. Eli haastan jokaisen, joka tämän viestin lukee, viemään ilon ja hyvänolon viestikapulkaa eteenpäin. Tee joka päivä yksi ihminen iloiseksi!
Marja-Leena Toivo Y:n tytär Siilinjärveltä
Lähetä kommentti